tiistai, 3. huhtikuu 2012

hautausmaahan vielä

195-normal.jpg

Isäntä käy edelleen vähintään joka sunnuntai. Joka sunnuntai minä olen lähdössä mukaan, mutta joka kerta perun mukaan lähdön.. pikku neiti menee päivä unilleen, hän ei ole syönyt, on pikku neidille liian kylmä/sateinen tms löytyy syyksi.

 

En ole vieläkään sinne mennyt.. en ole valmis vielä. Isännälle lupasin et kevään narsissit tulen sinne istuttamaan. Siihen asti tarvin aikaa. Enää isäntä ei ole painostanut tai haukkunut kuinka voin unohtaa, kun se tietää etten unohda. Kai se on huomannut kysymyksistäni, että kaikki on mielessä kuitenkin.. onko haudalla vielä lunta, näkyykö maata jo, veitkö kynttilän ja vietkö tämän minulta..

Ei se unohdu koskaan, mutta pienin, niin pirkaleen pienin askelin tuntuu suru menevän eteenpäin ja se rintaa kiristävä vanne hieman helpottavan puristustaan. On ollut helpottavaa tuo ajatus "lapset on nyt tässä" Olen ollut 6 kertaa raskaana ja tuloksena on 3 ihanaa lasta jotka täyttävät sydämeni. Se vaa'an toinen puoli jossa nuo 3 murheellista kokemusta ovat, on meinannut välillä viedä minulta kaiken, jopa ilon siitä suuresta mitä vaa'an toisessa kupissa on. 

On helpottavaa, ettei pelkoa enää raskaudesta tule, ei murehtimista siitä, miten raskaus menisi, ei surua pieleen menneestä yrityksestä. On surullista päästää unelmistaan, toiveistaa irti, mutta on helpottavaa elää vain tätä hetkeä.

Ai niin.. keräilyenkelit sai paremmn hyllyn kun löytyi uus(vaikkakin käytetty) kirjahylly edellisen tilalle. Kuvia seuraa seuraavassa blogauksessa

maanantai, 19. maaliskuu 2012

haudalla käymisestä

 En tiedä onko se ollut yksi toipumisen syy, mutta päätin jättää haudalle tehdyt viikottaiset reissut. Aina sunnuntaina tie vei sinne pikku neidin ja isännän kanssa kynttilää viemään. Isäntä repi niin sanotusti peliverkkarit kun sanoin, etten enää tule. Hänen mielestä hylkäsin meidän lapsen. Taitaa olla  puolitoista kuukautta jo mun viime käynnistä.

Ei kuitenkaan päivääkään, ettei poika olisi mielessä, siitä ei ole kyse. En vain halua elää siinä surussa niin kiinni vaan tarvin aikaa ja etäisyyttä. Isäntä käy edelleen joka viikko haudalla, kyllä minäkin kyselen tietty joko kanervat näkyy lumen alta ja veitkö kynttilän, mutta nyt en sinne pysty menemään. Se jäi mun viimeiseksi lapseksi jonka kasvot näin, joka oli lentänyt enkeliksi. Ja musta tuntuu, että mun pitää yrittää päästä siitä surusta irti eikä elää sitä koko ajan, loppu elämääni. Uusi vauva olisi muuttanut ajatukset erilaisiksi mutta kun sitä ei nyt tule, niin surusta on opittava päästämään irtikin vaikka ikävä onkin. 

Jotenkin hulluja ajatuksia, tajuaakohan kukaan mitä ajan takaa..Mut musta tuntuu et surusta on päästettävä irti että voi joskus löytää vielä ilonkin.

Ja sinne jonnekkin pilvien taa terveisiä.. koskaan et unohdu..

Uskoon. Mä oon menettäny sen, kokonaan. Jollain kohtaa vielä ajattelin, et se olis säilyny, mut huomasin rippijuhlissa et mä en enää voi lausua uskontunnunstusta kun oltiin kirkossa, en koe enää sitä mun asiaksi, joskus liian paljon paskaa on liikaa ja se kuppi menee lopullisesti nurin. Jossain joskus sanottiin et koetellaan uskoa mut kannattiko niin paljon koetella et usko meni? Jos jolla kulla on vastaus tohon niin kuulisin sen mielelläni

maanantai, 19. maaliskuu 2012

melkoisien kuoppien ja pimeyden tie

                                          

 

 Blogin päivityksestä on aikaa, kohtuullisen raskaat kuukaudet on takana. Elämältä putos suunta ja tarkoitus ja palikat on pitänyt latoa uusiksi täysin.

Tuosta hoitolaisesta.. Se nosti pintaan sellaiset tunteet, etten koskaan olisi uskonut. Itkullaan se sai mut ahdistumaan niin, ettei homma toiminut mitenkään. Aivan liian arka paikka katsella et mulla piti olla tuollainen, opettelemassa juuri samoja asioita. Asia saatiin kuitenkin ratkeamaan kun se vaihtoi hoitopaikkaa. Syy oli mussa, mut ei tarvi jaksaa jollei pysty, niin mä ajattelin. Ryhmään tuli uusi pieni, mut tyttö ja nyt onkin työ ollut mukavaa. Se oli eri ikäinen kun mun poikani piti olla ja on ihana ollut hoitaa sitä ja ryhmä on hitsaantunut hyvin yhteen. Oma neitikin nauttii kun on muita ympärillä.

Syksyn episodin jälkeen jouduin tulehduskierteeseen ja vieläkin gynen polilla on käyntejä sen tiimoilta. Sisuksiin iski tulehdus silloin syksyllä, uudelleen joulukuussa ja taas helmikuussa. Oon siis vetäny kaksin käsin antibiootteja, kahta kuuria päällekkäin suun kautta ja sisälle lisäksi "tuonne" tosi tiheään ja ollu kipeäkin. Väsynyt ja kyllästynyt sairastamaan ja kipuun. Tuntuu, että menkat tietää tulehdusta ja taas saa sairaalaa kohti kömpiä. Tahdon jo elämäni takasin niin, ettei alapää hallitte koko ajan kaikkea :-)

Raskauksiin.. elämältä putos pohja, kun isäntä sano, ettei enää, ei kestä surua, itkua ja tätä tuskaa, lapset on tässä. Mun elämän kovin paikka, oon aina eläny noiden lasten kautta enkä nähny tulevaisuudes mitään ilman vauvaa. Oon siis kiukkuillu, temppuillu ja ollu niin hirveä kuin ihminen voi olla tuolle kakslahkeiselle.. Anteeksi.. Se jo sano et yritetään jos mä kerran haluan mut munkin järki alko jollain kohtaa sanomaan ettei enää, mun henkinen puoli ei kestä enempää vaan nyt pitää katsella uus sisältö elämään 

Ensimmäinen askel asian eteen oli se että myin vaunut pois. Itku silmässä ja useamman kiukuttelu illan jälkeen ne sitten lähti uuteen kotiin. Paruin ja vollotin niitä viimesenä iltana katellessani. MUN piti työnnellä niillä vauvaa vielä, mä säästin ne MEIDÄN vauvalle! Ja sekin ajatus vietiin taas. Se oli tosi kova paikka kun ne haettiin.

Mut siitä on lähteny mun toipuminen.. Oon alkanu hyväksymään sen ettei enää lapsia tuu, mä en koskaan enää oo raskaana enkä koskaan saa pitää vastasyntynyttä sylissäni. Monen unelman, elämän tarkoituksen pirstaleiksi meneminen on kadottanu suunnan elämästä mut se alkaa löytymään pikku hiljaa, risukasan uumeniin yrittää pilkistää jostain valon säde.

Ensimmäiset menkat, jolloin ne ei oo merkki pettymyksestä ja epäonnistumisesta vaan ihan normaaliin elämään kuuluva asia.. Kakslahkeinenkin on huomannu eron mun henkisellä puolella kuulemma, ja oon mä itekkin. En oo niin pettyny kun ne alkaa, en kireä miettiessäni josko taas tärppäiski ja pelätessäni josko raskaus alkaisikin. Nyt on ehkäsystä huolehdittu ( no joo selibaatissa ei raskaaksi tuu noiden tulehdusten takia..) mut jatkossakin se on hoidettava. Hormonikierukka oli syy viimeseen tulehdukseen ja nyt pitäis jotain keksiä sen tilalle, kerran elimistö ei sitä hyväksynyt.

Ei siis enää omia lapsia, mutta sydämessä ja sylissä olisi tilaa ja ehkä jonain päivänä meillä elämään tulee sijaislapsi tai tilapäishoitolapsi joka tarvii lainasyliä elämäänsä. Siitä me ollaan juteltu, paljonkin. Rakkautta ja tilaa elämässä kerran on, niin jonain päivänä asiaa viedään eteenpäinkin, nyt pitää nuolla haavat ja päästää aurinko elämään.

maanantai, 31. lokakuu 2011

Enkelikeräilystä ja 3v synttäreistä

 Mä oon alkanu keräämään erilaisia posliinienkeleitä. Vaikkei tuo uskonto mun juttuni oo, niin jotenkin on lohdullinen ajatus josko ne pienet kuolleet on päätyneet enkeleiksi ja suojelevat meitä. Tai jos jossain on enkeleitä, niin jos sellaisen sylissä olisi nuo minunkin lapsoset jossain tuolla, odottamassa että pääsevät äidin syliin joskus.

Anttilassa näin aivan ihanan vesivision missä oli enkeli ja hilettä sisällä. Harmi vaan, kun talous on sen verran tiukalla ettei 15 euroa ollut laittaa tuohon enkeliin. Isännälle ja tyttösille siitä toimittelin, josko joku ottaisi sen haraviinsa ja saisin sen joululahjaksi. Tuo enkelikeräily lähti siitä työkavereilta saadusta enkelistä, siitä lämmöstä mitä se mieleen toi kun työkaverit muistivat ja vielä niin kauniilla enkelillä. Aika kranttu vaan oon noiden enkeleiden suhteen ja aika harva päätyy minun kirjahyllyyn. Jokaisessa hankkimassani enkelissä pitää olla se jokin..

Huomenna on jälleen työpäivä. Ryhmään tulee uusi ja se on pieni.. Melkein samanikäinen kun minun poikani olisi.. Oli jotenkin tuskallista tuoda noita pienen lapsen hoitotarvikkeita varastosta sisälle. Isännällekin siitä sanoin, et meidän oman pitäis noita käyttää.. On hieman tuskallista ajatella että täällä pitäisi olla melkein samanikäinen.. Toisaalta mieli on sitten hyväkin, pääsen sylittelemään pientä ihmistä.

Nyt sen huomaakin, kuinka me ollaan pidetty nuorimmaista ihan vauvana, kenties noiden menetysten takia haluttu sitä lelliä ja passata. Neiti täytti tänään 3 v ja innokkaana paukuttanut toivomaansa xylofonia koko illan. Ensi sunnuntaina juhlitaan sukujen ja kummien voimin sankaria, tuntuu mukavalta alkaa leipomisurakka jälleen. Pientä haikeuttakin oli muistellessa synnytystä, sitä että se taisi olla viimeinen synnytys, josta palkkioksi sai elävän lapsen. Hyvää syntymäpäivää pikku neiti tuolla makkarissa! Oot meille niiiiiin rakas ja kantanu siskojen kanssa äidin ja isän suurten surujen yli. Ilman sua ja siskosia en tiedä miten olisi selvitty tästä 

sunnuntai, 30. lokakuu 2011

On surua, on ikävääkin..

 On päiviä että ikävä riivaa ja pahasti.. on hetkiä jotka repii hajalle.. On hetkiä, ettei kyyneleitä pysty välttämään.. 

On raskasta välillä seurata toisten onnea ja odotusta.. On vaikea hyväksyä etten ehkä koskaan odota, saa vastasyntynyttä syliini.. sitä tunnetta kun saat vauvan rauhoittumaan syliin keinutuolissa, tunnet rauhallisen hengityksen, pienen ihmisen painon käsivarsilla, saat yhden rakkaimmista lähelle..

Kynttilöiden, surullisen musiikin ja ikävän yksinäinen ilta.. aamulla taas arki koittaa, kenenkään näkemättä tätä surua.. Niin paljosta iloinen ja onnellinen ja niin suunnattoman surullinen näinä yksinäisinä hetkinä.. Viikottain on alkanut tie viemään hautausmaalle kynttilän vientiin.. Loppuuko se koskaan? Onko ikävä armollinen mulle koskaan? Tiheneekö käynnit entisestään vai tuleeko joskus se hetki mitä joillakin haudoilla on.. Kukaan ei muista eikä käy.. En usko.. oman lapsen hautaaminen on niin suuri suru ettei siitä toivu koskaan ennalleen.. En minä ainakaan, sen kantaa kipuna sisällään siihen saakka kun oma vaellus täällä loppuu..

6 elämää.. 3 täällä ja 3 jossain.. MIksi? Toisille siunaantuu lapsia toisensa perään, sellaisillekin jotka ei niistä pysty huolehtimaan.. MIksi me ei saatu vielä yhtä kerran sydämessä ja elämässä olisi ollut paikka sille????

Postaus tulee surulliselta ja katkeralta naikkoselta jonka on syytä painua ukon viekkuun parantamaan oloaan..