Isäntä käy edelleen vähintään joka sunnuntai. Joka sunnuntai minä olen lähdössä mukaan, mutta joka kerta perun mukaan lähdön.. pikku neiti menee päivä unilleen, hän ei ole syönyt, on pikku neidille liian kylmä/sateinen tms löytyy syyksi.

En ole vieläkään sinne mennyt.. en ole valmis vielä. Isännälle lupasin et kevään narsissit tulen sinne istuttamaan. Siihen asti tarvin aikaa. Enää isäntä ei ole painostanut tai haukkunut kuinka voin unohtaa, kun se tietää etten unohda. Kai se on huomannut kysymyksistäni, että kaikki on mielessä kuitenkin.. onko haudalla vielä lunta, näkyykö maata jo, veitkö kynttilän ja vietkö tämän minulta..

Ei se unohdu koskaan, mutta pienin, niin pirkaleen pienin askelin tuntuu suru menevän eteenpäin ja se rintaa kiristävä vanne hieman helpottavan puristustaan. On ollut helpottavaa tuo ajatus "lapset on nyt tässä" Olen ollut 6 kertaa raskaana ja tuloksena on 3 ihanaa lasta jotka täyttävät sydämeni. Se vaa'an toinen puoli jossa nuo 3 murheellista kokemusta ovat, on meinannut välillä viedä minulta kaiken, jopa ilon siitä suuresta mitä vaa'an toisessa kupissa on. 

On helpottavaa, ettei pelkoa enää raskaudesta tule, ei murehtimista siitä, miten raskaus menisi, ei surua pieleen menneestä yrityksestä. On surullista päästää unelmistaan, toiveistaa irti, mutta on helpottavaa elää vain tätä hetkeä.

Ai niin.. keräilyenkelit sai paremmn hyllyn kun löytyi uus(vaikkakin käytetty) kirjahylly edellisen tilalle. Kuvia seuraa seuraavassa blogauksessa

 En tiedä onko se ollut yksi toipumisen syy, mutta päätin jättää haudalle tehdyt viikottaiset reissut. Aina sunnuntaina tie vei sinne pikku neidin ja isännän kanssa kynttilää viemään. Isäntä repi niin sanotusti peliverkkarit kun sanoin, etten enää tule. Hänen mielestä hylkäsin meidän lapsen. Taitaa olla  puolitoista kuukautta jo mun viime käynnistä.

Ei kuitenkaan päivääkään, ettei poika olisi mielessä, siitä ei ole kyse. En vain halua elää siinä surussa niin kiinni vaan tarvin aikaa ja etäisyyttä. Isäntä käy edelleen joka viikko haudalla, kyllä minäkin kyselen tietty joko kanervat näkyy lumen alta ja veitkö kynttilän, mutta nyt en sinne pysty menemään. Se jäi mun viimeiseksi lapseksi jonka kasvot näin, joka oli lentänyt enkeliksi. Ja musta tuntuu, että mun pitää yrittää päästä siitä surusta irti eikä elää sitä koko ajan, loppu elämääni. Uusi vauva olisi muuttanut ajatukset erilaisiksi mutta kun sitä ei nyt tule, niin surusta on opittava päästämään irtikin vaikka ikävä onkin. 

Jotenkin hulluja ajatuksia, tajuaakohan kukaan mitä ajan takaa..Mut musta tuntuu et surusta on päästettävä irti että voi joskus löytää vielä ilonkin.

Ja sinne jonnekkin pilvien taa terveisiä.. koskaan et unohdu..

Uskoon. Mä oon menettäny sen, kokonaan. Jollain kohtaa vielä ajattelin, et se olis säilyny, mut huomasin rippijuhlissa et mä en enää voi lausua uskontunnunstusta kun oltiin kirkossa, en koe enää sitä mun asiaksi, joskus liian paljon paskaa on liikaa ja se kuppi menee lopullisesti nurin. Jossain joskus sanottiin et koetellaan uskoa mut kannattiko niin paljon koetella et usko meni? Jos jolla kulla on vastaus tohon niin kuulisin sen mielelläni

 Blogin päivityksestä on aikaa, kohtuullisen raskaat kuukaudet on takana. Elämältä putos suunta ja tarkoitus ja palikat on pitänyt latoa uusiksi täysin.

Tuosta hoitolaisesta.. Se nosti pintaan sellaiset tunteet, etten koskaan olisi uskonut. Itkullaan se sai mut ahdistumaan niin, ettei homma toiminut mitenkään. Aivan liian arka paikka katsella et mulla piti olla tuollainen, opettelemassa juuri samoja asioita. Asia saatiin kuitenkin ratkeamaan kun se vaihtoi hoitopaikkaa. Syy oli mussa, mut ei tarvi jaksaa jollei pysty, niin mä ajattelin. Ryhmään tuli uusi pieni, mut tyttö ja nyt onkin työ ollut mukavaa. Se oli eri ikäinen kun mun poikani piti olla ja on ihana ollut hoitaa sitä ja ryhmä on hitsaantunut hyvin yhteen. Oma neitikin nauttii kun on muita ympärillä.

Syksyn episodin jälkeen jouduin tulehduskierteeseen ja vieläkin gynen polilla on käyntejä sen tiimoilta. Sisuksiin iski tulehdus silloin syksyllä, uudelleen joulukuussa ja taas helmikuussa. Oon siis vetäny kaksin käsin antibiootteja, kahta kuuria päällekkäin suun kautta ja sisälle lisäksi "tuonne" tosi tiheään ja ollu kipeäkin. Väsynyt ja kyllästynyt sairastamaan ja kipuun. Tuntuu, että menkat tietää tulehdusta ja taas saa sairaalaa kohti kömpiä. Tahdon jo elämäni takasin niin, ettei alapää hallitte koko ajan kaikkea :-)

Raskauksiin.. elämältä putos pohja, kun isäntä sano, ettei enää, ei kestä surua, itkua ja tätä tuskaa, lapset on tässä. Mun elämän kovin paikka, oon aina eläny noiden lasten kautta enkä nähny tulevaisuudes mitään ilman vauvaa. Oon siis kiukkuillu, temppuillu ja ollu niin hirveä kuin ihminen voi olla tuolle kakslahkeiselle.. Anteeksi.. Se jo sano et yritetään jos mä kerran haluan mut munkin järki alko jollain kohtaa sanomaan ettei enää, mun henkinen puoli ei kestä enempää vaan nyt pitää katsella uus sisältö elämään 

Ensimmäinen askel asian eteen oli se että myin vaunut pois. Itku silmässä ja useamman kiukuttelu illan jälkeen ne sitten lähti uuteen kotiin. Paruin ja vollotin niitä viimesenä iltana katellessani. MUN piti työnnellä niillä vauvaa vielä, mä säästin ne MEIDÄN vauvalle! Ja sekin ajatus vietiin taas. Se oli tosi kova paikka kun ne haettiin.

Mut siitä on lähteny mun toipuminen.. Oon alkanu hyväksymään sen ettei enää lapsia tuu, mä en koskaan enää oo raskaana enkä koskaan saa pitää vastasyntynyttä sylissäni. Monen unelman, elämän tarkoituksen pirstaleiksi meneminen on kadottanu suunnan elämästä mut se alkaa löytymään pikku hiljaa, risukasan uumeniin yrittää pilkistää jostain valon säde.

Ensimmäiset menkat, jolloin ne ei oo merkki pettymyksestä ja epäonnistumisesta vaan ihan normaaliin elämään kuuluva asia.. Kakslahkeinenkin on huomannu eron mun henkisellä puolella kuulemma, ja oon mä itekkin. En oo niin pettyny kun ne alkaa, en kireä miettiessäni josko taas tärppäiski ja pelätessäni josko raskaus alkaisikin. Nyt on ehkäsystä huolehdittu ( no joo selibaatissa ei raskaaksi tuu noiden tulehdusten takia..) mut jatkossakin se on hoidettava. Hormonikierukka oli syy viimeseen tulehdukseen ja nyt pitäis jotain keksiä sen tilalle, kerran elimistö ei sitä hyväksynyt.

Ei siis enää omia lapsia, mutta sydämessä ja sylissä olisi tilaa ja ehkä jonain päivänä meillä elämään tulee sijaislapsi tai tilapäishoitolapsi joka tarvii lainasyliä elämäänsä. Siitä me ollaan juteltu, paljonkin. Rakkautta ja tilaa elämässä kerran on, niin jonain päivänä asiaa viedään eteenpäinkin, nyt pitää nuolla haavat ja päästää aurinko elämään.

 Mä oon alkanu keräämään erilaisia posliinienkeleitä. Vaikkei tuo uskonto mun juttuni oo, niin jotenkin on lohdullinen ajatus josko ne pienet kuolleet on päätyneet enkeleiksi ja suojelevat meitä. Tai jos jossain on enkeleitä, niin jos sellaisen sylissä olisi nuo minunkin lapsoset jossain tuolla, odottamassa että pääsevät äidin syliin joskus.

Anttilassa näin aivan ihanan vesivision missä oli enkeli ja hilettä sisällä. Harmi vaan, kun talous on sen verran tiukalla ettei 15 euroa ollut laittaa tuohon enkeliin. Isännälle ja tyttösille siitä toimittelin, josko joku ottaisi sen haraviinsa ja saisin sen joululahjaksi. Tuo enkelikeräily lähti siitä työkavereilta saadusta enkelistä, siitä lämmöstä mitä se mieleen toi kun työkaverit muistivat ja vielä niin kauniilla enkelillä. Aika kranttu vaan oon noiden enkeleiden suhteen ja aika harva päätyy minun kirjahyllyyn. Jokaisessa hankkimassani enkelissä pitää olla se jokin..

Huomenna on jälleen työpäivä. Ryhmään tulee uusi ja se on pieni.. Melkein samanikäinen kun minun poikani olisi.. Oli jotenkin tuskallista tuoda noita pienen lapsen hoitotarvikkeita varastosta sisälle. Isännällekin siitä sanoin, et meidän oman pitäis noita käyttää.. On hieman tuskallista ajatella että täällä pitäisi olla melkein samanikäinen.. Toisaalta mieli on sitten hyväkin, pääsen sylittelemään pientä ihmistä.

Nyt sen huomaakin, kuinka me ollaan pidetty nuorimmaista ihan vauvana, kenties noiden menetysten takia haluttu sitä lelliä ja passata. Neiti täytti tänään 3 v ja innokkaana paukuttanut toivomaansa xylofonia koko illan. Ensi sunnuntaina juhlitaan sukujen ja kummien voimin sankaria, tuntuu mukavalta alkaa leipomisurakka jälleen. Pientä haikeuttakin oli muistellessa synnytystä, sitä että se taisi olla viimeinen synnytys, josta palkkioksi sai elävän lapsen. Hyvää syntymäpäivää pikku neiti tuolla makkarissa! Oot meille niiiiiin rakas ja kantanu siskojen kanssa äidin ja isän suurten surujen yli. Ilman sua ja siskosia en tiedä miten olisi selvitty tästä 

 On päiviä että ikävä riivaa ja pahasti.. on hetkiä jotka repii hajalle.. On hetkiä, ettei kyyneleitä pysty välttämään.. 

On raskasta välillä seurata toisten onnea ja odotusta.. On vaikea hyväksyä etten ehkä koskaan odota, saa vastasyntynyttä syliini.. sitä tunnetta kun saat vauvan rauhoittumaan syliin keinutuolissa, tunnet rauhallisen hengityksen, pienen ihmisen painon käsivarsilla, saat yhden rakkaimmista lähelle..

Kynttilöiden, surullisen musiikin ja ikävän yksinäinen ilta.. aamulla taas arki koittaa, kenenkään näkemättä tätä surua.. Niin paljosta iloinen ja onnellinen ja niin suunnattoman surullinen näinä yksinäisinä hetkinä.. Viikottain on alkanut tie viemään hautausmaalle kynttilän vientiin.. Loppuuko se koskaan? Onko ikävä armollinen mulle koskaan? Tiheneekö käynnit entisestään vai tuleeko joskus se hetki mitä joillakin haudoilla on.. Kukaan ei muista eikä käy.. En usko.. oman lapsen hautaaminen on niin suuri suru ettei siitä toivu koskaan ennalleen.. En minä ainakaan, sen kantaa kipuna sisällään siihen saakka kun oma vaellus täällä loppuu..

6 elämää.. 3 täällä ja 3 jossain.. MIksi? Toisille siunaantuu lapsia toisensa perään, sellaisillekin jotka ei niistä pysty huolehtimaan.. MIksi me ei saatu vielä yhtä kerran sydämessä ja elämässä olisi ollut paikka sille????

Postaus tulee surulliselta ja katkeralta naikkoselta jonka on syytä painua ukon viekkuun parantamaan oloaan.. 

 Meinaan tilata itselleni korun veronpalautusrahoilla. Isännän puolen sukulainen tekee koruja ja siltä ajattelin korun tilata. Sellaisen missä olisi jotain mikä muistuttaisi niistä kaikesta kuudesta elämästä, elämän alusta tai lapsista mitä olen aikaan saanut. 6 Sykkivää sydäntä.. 6 elämää.. 3 täällä ja 3 jossain..Tämän illan ajattelin käyttää netin selailemiseen, josko löytäisin jonkin, edes korulle suunnan mitä siltä haluan. Haluaisin siihen jotain joka kuvaa noita kuutta, kenties sydämmiä..

Lapset on tässä. Niin surullista ja musertavaa kun sen asian itselleen selventäminen onkin, mutta niin helpottava ajatus se on. Tuo on kuitenkin se mihin ollaan päätymässä kaikkien näiden surullisten kokemusten jälkeen. 

 Oletin kun yksi muistopäivä olisi takana päin, olisi taas pikkuisen helpompi hengittää.. Tänään ei ollutkaan.. Päivä meni kyllä kivasti sakin kanssa ja hyvän ystävän kanssa kahvitellessakin meillä. Kerroin jopa mikä päivä eilen oli ollut.. Ja silti illalla tuli tunne että nyt pitää saada olla yksin.

Lenkki vaunutellen pikkulikan kanssa ei tuonut rauhaa, vaan piti kaivaa levyhyllystä hyvää musiikkia ja hypätä autoon. Se on mulle aina ollut paikka missä ajatukset lepää. Hyvää musiikkia lujaa, niin lujaa ettei ajatuksiaan kuule ja ajat pimeällä tiellä, välillä katulamppujen valoista nauttien. Huomasin ajattelevani, että toinen saattaisi kääntää paskassa mielentilassa ratin niin että vastaantuleva rekka olisi samalla kaistalla, mutta huomasin itsestäni sen että ajattelin ettei niin halua edes ajatella käyvän, ne hyvät asiat pitää elämässä kiinni. Nautiskelin yksinäisestä hetkestäni hyvän musiikin kanssa ja ei kun kotiin paremmilla fiiliksillä. Joskus pitää vaan ottaa se hetkensä ja toi auto, tie ja musiikki on mun elämän yksi suurimpia nautintoja. Kotona saa harvemmin olla yksin. saati nauttia ajattelematta mitään. 

Ehkä huominen on fiiliksiltään jo plussan puolella, ja jollei ole niin otetaan sitten toinen levy ja ajelu yksinään taas :-)

 Onhan noita kuoppia elämässä..Tänään tajusin ruokapöydässä että nythän olisi ollut laskettu aika.. Nythän oltaisiin niissä päivissä että pitäisi viettää onnellisia synttäreitä..

Haudalle mentiin ja ostettiin sinne uusi kynttilälyhty ja hieno teline mihin saa saa sellaisen tavallisen hautakynttilän.. Ei tarvi talvella sitten lumihankeen niitäkään laittaa.. MInä, isäntä ja pikku likka hautuumaalla.. Pikku neiti miettii onko ne kaikki täällä oikeita ihmisiä kun ne on kerran pilvien takana jossain.. Niin se ei ymmärrä asiaa kun vauvaa ei saatu koskaan elävänä syliin niin et sekin olis sen kans saanu olla..

Tupa on hiljainen, minä yksin suruni kanssa.. mun tapa surra, on tehdä se näinä yksinäisinä hetkinä.. On mulla ikävä, välillä niin saa.anan lujaa että tuntuu et kuolee ja vois ajaa rekan alle.. Mut silti se mitä täällä on saa mut kuivaamaan kyynelet ja menemään isännän viereen maate ja onnellisenakin niin paljosta heräämään huomenna taas.. 

Jossakin keskustelussa oli juttua et surut ja vastoinkäymiset kasvattaa ja tekee parempia meistä.. paskat.. mulle olis kyllä riittäny meikkis "huonona" ilman surujakin. Olisin ihan kelvannu ilman surujakin, ainakin itelleni..

No vuorokausi on vaihtunu, yks murheelinen muistopäivä on takana..taas.. on kauheaa et on saanut elämäänsä tälläisiä muistopäiviä. Kuinka paljon suruttomampaa elämä oliskaan ilman näitä..

Kuolemasta on tullut erilainen mitä se joskus oli.. ennen oli elämä ja kuolema, joko tai.. nyt on elämä ja paikka tuolla jossain missä ollaan taas kaikki yhdessä.. On elämä ennen menetyksiä, elämä menetysten kanssa, kuin jokin välitila ja elämä siellä jossain.. Hulluja ajatuksia..

 Mistä toisille piisaa voimavaroja nousta kuopasta toisensa perään ja toinen uupuu pudottuaan kerran kuoppaan? Se on vaivannut minua paljon viime aikoina. MIksi toinen näkee valon pilvien takaa kauheiden asioiden jälkeen ja toisen maailma on totaalisen musta kuoppien jälkeen eikä valoa näy missään?

Ajattelisi kaikkien näiden kokemusten jälkeen minun tarvittsevan ainakin masennuslääkkeet ja unilääkkeet.. mutta kun ei tunnu siltä.. jos paskan ja hyvän laittaa vaakaan, niin se hyvä puoli on vieläkin, kaiken tämän jälkeen mitä moni ei koe koskaan elämässään, jälkeen se voittava puoli.

En jotenkin usko lääkkeisiin, vaikka hoitoalan ihminen olenkin ja minun pitäisi ainakin olla se joka tietää lääkkeiden vaikutuksen. MUtta ilo kuuluu iloita ja suru surra ja jatkaa elämää siihen jaetuilla korteilla. Jos kaiken turruttaa lääkkeillä niin mihin se suru katoaa? Se tulee esiin kun lääkkeitä yrittää lopettaa ja ollaan uudessa kuopassa. Ehkä olen ollut onnellisessa asemassa. On isäntä joka on jakanut surun, ymmärtänyt kyyneleet ja yhdessä kantanut osan taakasta. On ystävät joiden kanssa on saanut itkeä ja nauraa, soittaa aina kun tuntuu siltä.. On lapset ja koti.. Niin paljon asioita jotka voisivat olla huonomminkin. 

Vai omaanko vaan saman asenteen kuin angry bird pelin kehittäjä, aina on toivoa ja hyvää.. en nyt muista miten se tarkasti meni enkä jaksa Me Naiset lehteä tuolta kaivella mut suunnilleen tuonne päin. Virheistä ei rangaista ja elämästä koittaa nähdä sen positiivisen puolen paskankin keskellä..

Onhan mullakin niitä huonoja hetkiä, surua ja kyyneleitä, ikävää ja kaipausta, ajatuksia pikku enkeleistä ja mitäs jos.. mutta ainakin vielä tuntuu että kyllä tämä tästä..

Jotenkin tuo kuva kertoo niin paljon.. on suuri pimeys surun takia ja on ne muut elämän surut toisella puolen, mutta silti väliin jää valo, se toiveikkuuden ja elämän jatkuvuuden valo joka saa nuo pimeydet väistymään joskus..

 Nyt on ensimmäiset menkat takana kaiken tämän jälkeen. Elimistö on palannut siis normitilaansa ja elämä jatkuu. Tuntuu hyvältä, kun pitkän koettelemuksen jälkeen ollaan ns nollatilassa. 

Surusta.. sitä työtä on pitänyt tehdä hieman.. mun lapsiluku taitaa nyt olla tässä. En taida koskaan saada pidellä vauvaa, omaa sellaista sylissäni, en enää nuuskia sen ihanaa tuoksua.. On tullut aika luopua neidin pienistä vaatteista ja vauvan hoitotavaroista. 

En enää kestäisi sitä surua, jos yritettäisiin ja se päättyisi huonosti, en kestäisi sitä pelkoa jos lapsi kuolisi tai raskaus päättyisi johonkin katastrofiin. Nuo kolme ansaitsevat äidin, joka nauttii niistä ja uskaltaa elää arkea eikä ole kuin persuksiin ammuttu karhu koko ajan peläten ja henkisesti hajalla. On kauhea myöntää se itselle, että se on tässä, lapset on tehtynä. ajatus vaatii vielä työtä, mutta päätös taitaa olla oikea.

Isännän kanssa siitä juteltiin.. Olin lukenut kirjan jossa suhde päättyi siihen ettei nainen halunnut lapsia ja mies jollain kohtaa halusikin. Kerroin omalle ukolle ajatuksistani, siitä etten halua enää yrittää, siitä etten uskalla kun on niin paljon tullut lapsihaaveista surua. Sanoin vielä, että ainut syy minulle on yrittää, että jos sinä haluat lapsen joskus, sisaruksen pikku neidille. Ettet voi sanoa, että suhde meni siksi kun MINÄ yksin päätin lapsiluvun olevan tässä.. Asia on minulle tärkeä, koska parisuhde vanhempien tyttöjen isän kanssa päättyi siihen, että hän yksin päätti ettei enää lapsia. Se oli niin kova paikka monen muun syyn lisäksi ettei suhteesta tullut enää mitään. Siksi halusin tehdä isännälle selväksi että jos hän haluaa, niin voidaan yrittää, mutta minulle riittää tämäkin.

Nuo asiat on niin vaikeita, ettei niistä osaa edes kirjoittaa. ymmärrän exän ajatukset toisaalta.. Keskimmäisen neidin sairauden on, tai ainakin osan siitä on sanottu tulevan exältä, sen geeneistä ja se sanoi ettei halua tuottaa tuskaa yhdellekään lapselle enää koskaan, mikä johtuu hänen perimästään.. Toisaalta me elettiin parisuhteessa ja keskimmäisen neidin elämä on mun mielestä hyvää ja aika lähellä normaalia (joo.. lapsena se oli tietty pyörätuolissa välillä niveljuttujen takia yms kaikkea paskaa..) mut silti.. ehkä olisi voinut edes yhdessä tehdä päätöksiä lapsi-asiasta.. Siksi halusin isännälle tehdä selväksi, ettei se ole syy lopettaa suhdetta että MINÄ olisin yksin asian päättänyt. Rakastan sitä niin paljon, että jos se haluaa vielä yrittää niin mukana oon vaikken ite ehkä sitä haluaisikaan.

On ollut hyvä olla. Niin kauheiden asioiden jälkeen elämässä on kuitenkin valoa ja iloa. On pikku neiti juttuineen.. Tuo ilon ja hymyn tuoja jokaisen huulille.. Niin hölmöjä ja päättömiä on sen jutut väliinsä.. On kaksi ihanaa murkkua joihin on hyvät ja lämpöiset välit, murkut jotka hakee äitiä juttuseuraksi ja joiden kans on kivaa touhuta yhdessä ja pelailla lautapelejä.. On kohtuukelvollinen isäntä, jonka viereen on kiva mennä maate ja jonka kans ei pahemmin tarvi taistella vaan arki menee kivasti yhdessä kaikkee tehden. Koti on ihana vaikka vuokra onkin ja työ tuntuu kivalta.. Harrastukset ja ystävät.. 

Lisäksi oon saanu enkelilapsen, lapsen joka on opettanu mulle elämästä paljon, lapsen joka on muuttanut mut ihmisenä. Hautausmaalla kun kävin pikku neidin kanssa viime viikolla.. pikku neiti leikki puista pudonneissa lehdissä ja nauroi.. joo paikka vaan oli hautausmaa.. se teki tilanteesta jotenkin koomisen.. Hautausmaasta on tullut paikka.. niin iloon, suruun kuin muistoihin..

Päättää tältä iltaa ja poistuu isännän viereen, se tuolla tuntuu pyörivän ja selkeesti odottaa mua viereen  onkohan sillä jotain mielessä eukkonsa varalle yön pimeille tunneille..

 on ollut kiireinen ja mukava päivä.. Ystävä vuosien takaa soitti ja sanoi tulevansa kylään. Aika meni rupatellessa, niin kuin hetkeäkään ei olisi ollut välissä. Paljon ollaan kuulumisia vaihdettu facebookissa, mutta eihän se ole sama kuin naamakkain.

Huomasin tuossa illalla kun kaikki tytöt oli nukkumassa ja tupa hiljainen, etten ollut ajatellut surua ja sitä aiheuttavia juttuja tänään.. Niin kuin olisin elänyt ns taviksen elämää yhden päivän.. hullua?

Pieni syyllisyys meilessä, että olenko voinut unohtaa..mutta toisaalta tuo ystävä tietää kaiken tapahtuneen ja siitä ei tarvinnut puhua.. Ja silti se oli siinä, kuin vuosia sitten. Ei vierastaen, ei miettien mitä minulle voisi puhua vaan samanlaisena kuin aikoja aikoja sitten. Eihän nuo surut koskaan unohdu saati katoa, mutta ehkä jossain tulevaisuudessa on lisääkin näitä ns onnellisia päiviä kaikesta paskasta huolimatta..

PS.. katoin et joku helkutin meteori on törmäämäs maahan.. sekö on kosto tästä pidempään jatkuneesta hyvästä olosta........

 Pikku neidin otin mukaan hautausmaalle kun kävin isovanhempieni haudalle callunat istuttamaan. Samalla reissulla käytiin myös vauvan haudalla, mikä on lähellä isovanhempieni hautaa. HAudalle matkatessa pikkuneiti onnistui taas saamman jonkun äidin lapsineen meitä tuijottamaan. Olivat menossa jonnekin haudalle ja meidän neiti jutusteli siinä matkalla meidän vauvasta joka on siellä haudassa ja jolle hän vei lentokoneen muttei vauva sillä voi leikkiä.. siihen päälle kysymys saako hän ottaa sen kun minä laitan kynttilän.. Nainen ja tuo toinen tenava katsoivat meitä säälien ja jotenkin kauhuissaan meidän puheista.

Käytiin sitten Enkelipatsaalla joka on tuhkattujen muistolaattojen paikka. Siellä juteltiin enkelistä ja siitä mikä paikka se onkaan, mitä enkelit ovat ja missä ne kuolleet on oikein. Sieltä lähdettiin ja edellä kulki pari mummelia.. Neiti toimitteli "meidän vauva on tuolla, tuolla jossain pilvien takana, me ei voida sinne mennä, mut vauva varmaan meidät näkee sieltä, mut mitä vauva siellä tekee? Mummelit käänty oikeen kattomaan tuota neiti vajaa 3 v:n jutustelua.. Minä nieleskelin kyyneliä ja koitin vastata neidin kysymyksiin.,

Vaikeita asioita.. Jonain päivänä tuo pieni vajaa 3 vuotias tajuaa mitä enkeliveli oikein tarkoittaakaan.. Miten erilaista elämä olisi saattanut olla jos tuo veli eläisi täällä eikä vain meidän sydämissä..

työjuttuja.. perhepäivähoitajana on kivaa :-) meillä on 2 ihanaa neitiä hoidossa ja kolmas lapsonen tulee ensi kuun vaihteessa. Vauva kuulemma.. Kyyneleet nousi silmiin kun siitä kuulin.. Hoitaisin mielelläni omaa lasta, pientä poikaa.. Mutta toisaalta olen iloinen että saan hoitaa muiden lapsia omien lisäksi.. Lapset on vaan niin aitoja ja ihania tyyppejä..

Oon ajatellut sua paljon..

Näen sinut revontulissa,

tuulen puuskissa 

ja taivaan tähtiverhossa.

On mulla ikävä sua..

Välillä niin paljon, 

etten tuskaani voi kun huutaa..

Mutta näen sut myös auringossa,

sen lämmittävissä säteissä,

valossa,

joka aamulla tulee aina..

Näen sut myös sateessa,

kyynelissä ja pisaroissa..

Ikävänä ja kaipuuna..

Mut vaikka sä oot siellä jossain,

niin silti oot tässä..

Lähellä..

Ajatuksissa ja auringossa,

tuulessa ja sadepisaroissa..

 Oon paljon miettinyt suru asiaa.. MIksi jotkut ei osaa päästää siitä irti vaikka elämästä löytyy niiiiiiiin paljon hyvääkin? Miksi jäädään kiinni siihen traumaattiseen juttuun, elämässä ei muuta ole ja se näkyy päivityksissä ja tuntuu olevan elämän "se"juttu..

En tiedä kuinka paska juttu pitäisi tulla ennen kuin se kaikki hyvä elämästä katoasi.. Niin paljon on koettuna surua ja elämää suurempia juttuja ja silti en ole pilleriäkään masennustroppia ottanut ja koen että elämässä on vieläkin, kaikesta huolimatta niitä hyviä asioita paljon. Niin paljon, että ne nollaavat suuriakin paskajuttuja.. Vai onko ihmisiltä kadonnut se taju elää tätä hetkeä? nähdä se ja huomata kuinka paljon siinä onkaan hyvää? Kukaan ei tiedä huomisesta ja silti eletään eilien paskajuttuja niin että tämäkin päivä jää elämättä..

On minullakin tietty niitä itkupotkuraivari hetkiä.. Joskus niiden vallassa tulee tätä blogiakin päivitettyä.. Mutta silti se aurinko pilvien takaa ei elämästä ole kadonnut.. Elämässä on niin paljon, kaikesta huolimatta. Ollaan rahasta aika tiukilla, keskimmäinen on pitkäaikaissairas ja nuorimmalla epäilyksen alla se kauhea tauti.. Tuo Enkelipoika, keskenmeno ja nyt keskeytys, rakkaiden isovanhempien menetys ja muu elämän paska alkoholisti-äidistä alkaen.. Ja silti mä koen vieläkin olevani sillä valoisemmalla puolella ja näen niin paljon hyvää ympärilläni.

Mistä toisilla riittää niitä voimavaroja ja toinen musertuu jo sellaisesta mitä toinen itkisi hetken ja jatkaisi eteenpäin? Onko se, se oivallus tästä hetkestä, siitä elämisestä ja nauttimisesta? Jos jäisin kiinni tuohon kaikkeen viimeisten vuosien aikana olleeseen, niin menettäisin niin paljon hyviä hetkiä tästä hetkestä.. Lapset menettäisivät äidin ja turvan ja minä ne arvokkaat hetket yhdessä, En tarkoita nyt kuitenkaan mitään eletään kuin viimeistä päivää elämää, mutta sitä faktaa ettei kukaan toisn tiedä mitä aamun aurinko tuo.. katuisin niin suunnattomasti jos tulisi jotain vielä huonompaa etten elänyt lasten ja ukon kanssa tänään kun siihen oli mahdollisuus..

On mullakin tietty suru-ajatuksia paljon.. surua keskenmenoista, enkelistä ja tuosta keskeytyksestä sairauden pelossa.. enkä oikein ymmärrä miksi pystyn elämästä kuitenkin näinkin paljon nauttimaan.. Ne hoitajat osastolla, jotka taputtelivat ja ihmettelivät että miten ihmeessä selviän.. Psykologin juttusilla kun olin ja asioita käytiin läpi, se tuumasi minun selviävän hyvin ja sanoi, ettei näe tarvetta millekään terapialle, olen sinut kuulemma hyvin nuorimman sairausasian kanssa ja muiden suurten tapahtumien jälkeen, näen niin paljon hyvin ja valoisasti asiat ettei  terapian ja tuen tarvetta ole siihen, etten tästä selviäisi. Surua on ja kuuluukin olla kaiken jälkeen, mutta en ole jäänyt siihen makaamaan vaan näen ne voimavarat joita perhe ja lapset, ystävät ja harrastukset elämään tuovat.. Hienoja sanoja, mutta myönnettäköön että totta niistä taitaa suuri osa olla. 

Toivoisin että voisin tällä blogilla tuoda edes pienen valon, pienen ajatuksen edes tästä hetkestä nauttimiseen kaikille niille jotka suurten surujan ja etenkin pikku enkeleiden matkassa joutuvat elämään. Joskus asiat menee vaan paskasti, eikä sille voi mitään..

Tässä uusin hankinta kokoelmaani.. Enkeli Tiimarin -50% alennuslaarista.. Jotenkin niin kaunis, vaikka en tykkää noista kultauksista yleensä ollenkaan..

 Istun parturin tuolissa.. iloisesti rupattelevan parturin käsittelyssä.. Niin kevyttä ja mukavaa keskustelua perheestä, lapsista ja työstä.. Tädin kädet hiuksissani, minä siinä ja hän tekemässä työtään mukavasti puhellen.. Oli ihana olla kuin kuka tahansa muu, ilman kaikkea sitä surua mitä elämässä on ollut. Rupatella arkipäiväisyyksistä olematta tuolle ihmiselle ihminen joka on kokenut kurjia, jota pitää katsoa myötätuntoisesti ja miettiä voiko sille puhua kuin muille, kevyesti ja tyhjänpäiväisesti.. ilman surua ja osanottoja..

Katsoin peiliin.. Siellä näkyy maailman onnettomin ihminen.. Hiljan sairaalasta päässyt, keskeytyksen tehnyt genettisillä syillä toivotun raskauden jälkeen.. kahden keskenmenon jälkeen.. lähes raskauden puolessa välissä menehtyneen enkelin jälkeen.. Minä.. Maailman surullisin ihminen toisen käsien kosketuksessa..

tuo ihminen ei koskaan voi tajuta, mitä sen kädet teki, yhden onnettoman ihmisen hetken onnelliseksi, yhden pelistä itsensä surkeana näkevän ihmisen, se sai näkemään edes kauniimpana..

Sekin ihminen olisi ruusunsa ansainnut, arvostuksensa siitä työstä mitä tekee.. Siitä että on ihminen ihmiselle..

Niin ammatin valinta on mennyt uusiksi, aloitin perhepäivähoitajana parisen viikkoa sitten. Eikä parempaa päätöstä ole ollut. Ihanat hoidettavat, normaali arkirytmi ja saa olla omienkin muksujen kanssa.. Isäntäkin tuossa toissa iltana sanoi olevansa onnellisempi( joo ja se on paljon pohjalaasukolta!!!) nyt kun minä olen päivätöissä enkä jatkuvasti hermot kireällä kuten edellisessä työssä.. 

 Ajatus hieno, mutta tämä on päivä olla surullisempi kuin ns tavallisena arkena. Monesta tuutista tulee lapsen menetyksestä, siihen liittyvistä ajatuksista ja mitä kaikkea siihen liittyykään..

Kynttilä sytytetty oman Enkelipojan haudalle ja kotiin, olkoon se kynttilä myös niin monen muun muistolle. Jooa, Jimi, MIco, Eero, Aamos, Olavi,  ja niin moni muu, liian moni muu.. Olkoon siellä jossain teillä syli jossa olla, olkoon siellä paikka missä odottaa.. Kyllä ne äidit joskus sinne samaan paikkaan tulee ja saa teidät taas syliin.. ikävä on..

 Niin selvisi syykin tuohon vuoteluun. Jälkitarkastuksen tehnyt lääkäri sanoi munatorvessa olleen raskauden myös! Olin kuin puusta pudonnut kun kuulin tuon, kukaan ei uskonut minua kun, sanoin että elimistö on selvästi raskaana kaavinnasta huolimatta! Ja nyt tuo lääkäri sanoi, että munatorvessa on ollut toinenkin raskaus ja sieltä on istukkahormoni ja raskausoireet peräisin. Kukaan vaan ei ollut enää tutkinut enempää nähtyään kohdussa raskauspussin ja joku jo sykkeenkin.

Joskus jotain hyvääkin.. Jos raskautta olisi päätetty jatkaa, kaikki olisivat olleet tyytyväisiä löydettyään raskauden kohdusta, niin kuin oli käynyt jokaiselle ultranneelle lääkärille..ja jollain kohtaa tuo munajohtimessa ollut raskaus olisi posauttanut munatorven aiheuttaen kunnollisen verenvuodon, varsinkin minun verenvuototautini kanssa. Olisinko edes hengissä? Olisiko löytynyt juuri hädän hetkellä se oikea ihminen joka olisi osannut edes epäillä minulla olevan toisenkin raskauden ja saanut vuodon leikkauksella hallintaan vai olisinko kenties jo menehtynyt?

Oon ollut onnellinen todettuani tuon, kerrankin jotain positiivista noin kauheasta asiasta kuin raskaudenkeskeytys vaikka lasta haluaisinkin.. Mä olisin todellakin voinut kuolla. On hätätilanne jos kohdunulkoinen raskaus pääsee puhkeamaan esim munatorvessa ja mun verenvuototauti olis saanu mut vuotamaan monin verroin enemmän ja paljon vauhdikkaammin kuin normi tilanteessa, ilman tuota vuototautia.

Mä voisin maata kylmänä ruumishuoneella tai jo maan povessakin.. mut joku järjesti noin paskan tilanteen ja tehtiin keskeytys ja mä oon täällä. Oon ollu onnellisempi kun koskaan.  niin hienoa kun on ollut todetakkin se. Jos pikku neiti ei olisi saanut tuota kohtausta ja olisi jouduttu lisätutkimuksiin siitä aineenvaihduntataudista, niin raskautta olisi jatkettu, edes miettimättä keskeytystä. Ja jollain kohtaa raskausviikkojen 7-10 välillä munatorvi olisi revennyt siellä olleen raskauden takia ja edessä olisi massiivinen vuoto josta en ehkä olisi selvinnyt. Kiitos kuuluu jonnekkin, en tiedä kohtalolle, enkelille vai minne, mutta sen paikka nyt on. Niin harvinainen tilanne kuin se on, että raskaus löytyy sekä kohdusta että ulkopuolelta, niin nyt niin kävi ja kävi hyvin, ilman että se pääsi puhkeamaan ja aiheuttamaan runsaan vuodon.

Lapset oli nyt tässä, kohdun ulkoisen uusimisen riski on kuulemma olemassa ja ultra tulisi tehdä raskauden selvittyä viimeistään viikolla 7 ettei uutta vaaratilannetta syntyisi. Surullinen siitä etten enää saa vauvaa (ehkä?) mutta onnellinen siitä kaikesta hyvästä mitä elämässä nytkin on. Ja sitä on loppu viimeen aika paljon! 3 ihanaa neitiä, kohtuullinen ukko ja arki. Onnellisempi en olisi paksummalla lompakolla, en uudella modernilla talolla enkä hienolla autolla ja mökillä. Elämä on tässä ja nyt, onni tulee niistä pienistä asioista, lapsista, ukosta ja perheestä, syksyn lehdistä ja kynttilöistä ja siitä faktasta etten välttämättä olisi täällä enää niistä nauttimassa, kuinka kauheaa se olisikin.. Osastolla yksi hoitaja olkapäätä silitteli ja sanoi minun kokeneen kovia, että miten selviätkään, tuntui hullulta sanoa sille et niin paljon on hyvin, et tästä päästään kyllä eteenpäinkin ja ihan hyvillä mielinkin

Tämä alkaa olemaan takana nyt, ensimmäinen ovulaatio tuntuu vihloskelevan sisuksissa ja menkatkin on edessä parissa viikossa. Yksi sivu on nyt käännetty ja seuraava elämän kirjan luku näyttää aurinkoisemmalta taas.

 Niin keskeytyksestä on kohta kuukausi.. pitkä ja kurja sellainen.. on ollut vuotoa ja useamman osasto keikankin olen tehnyt. Pari viikkoa kaavinnasta lähdin osastolta ja käskettiin hyytymälääkkeitä syömään ainakin viikon ja heti kun ne loppui niin taas alkoi vuoto ja ei kun päivystykseen. Otettiin viimein HCG ja se oli edelleen koholla eli jossain on istukkakudosta edelleen. Vuotoa on ollut ja tänään kävin jälleen labrassa ja saappa nähdä mitä HCG on huomenna kun sairaalaan menen taas. lähes kuukausi kaavinnasta.. Alkaa ottamaan päähänkin jo.

Henkiseen puoleen.. vaikeaa aikaa. toisaalta tiedän päätöksen olleen oikean, mutta se syytösten ja katkeruuden määrä mikä välillä koittaa. Miksi joku on valmis yrittämään ja yrittämään vaikka useampi lapsi kuolee ja minä en ollut valmis edes yrittämään sairaan lapsen pelossa. Onnelliset uutiset uuden odotuksen johdosta nettipalstalla, sillä jolta en vielä ole voinut poistua, kun vieläkin mielessä on se jos.. Olen kateellinen kuullessani odotus kuulumisia, olen loputtoman surullinen nähdessäni ystävien lisäämiä vastasyntyneiden kuvia facebookissa, olen pohjattoman surullinen siitä miten suurten asioiden kanssa joudun elämään loppu elämäni. Miksi se Enkelipoika kuoli, miksi seuraava meni kesken ja miksi nyt heitettiin tuon kauhean taudin nimi ilmoille ja minä odotin lasta.. MIksi? Jos jossain olisi jumala, nin miksi se antaisi minulle näin paljon liikaa, niin paljon liikaa, että meinaan luhistua tämän kaiken alle?

On elämässä ilojakin, mutta viime aikona olen huomannut katkeruuden ja surun tunteet niin suuriksi, etten aina jaksa nähdä niitä positiivisia asioita, mitä ennen vielä huomasin. Onneksi perjantaina on se kesäkuulta peruja oleva psykologin aika, se mitä suositeltiin kun unet menivät pelätessäni neidin yöllistä kohtausta.  Mitähän se minusta ajattelee kun tämän paskan kippaan siellä pöydälle.. vai olisiko vain hiljainen itsensä ja kertoisi kuinka ymmärrettävää se oli ettei saanut nukuttua kohtauksen pelossa ja muuten kaikki on hyvin.. Sellainen minä pakkaan olemaan, on vaikea sanoa ääneen kuinka huonosti asiat on. Ystävät ja läheisetkin luulevat minun jaksavan ja olevan sinut vaikka olen enemmän hajalla kuin ihminen voi olla.

On sellainen olo että pitäisi päästä pois, ei kuitenkaan mitään typerää, vaan mennä yksin vaikka mökille tai vaunulle, ottaa kuppia ja parkua kaikki suru pihalle. Sitä en osaa muiden nähden tehdä ja sitä surua alkaa olemaan kohtuuttoman suuri määrä sisällä ja se alkaa haluamaan ulos..

 Siitä on vaikeampi puhua kenellekään kuin keskenmenosta.

Keskenmeno oli minusta riippumaton surullinen asia, mutta nyt tehtiin päätös itse. Päätös, joka pohjatui siihen ettei meistä olisi viemään tätä raskautta loppuun jos niinkin suuri mahdollisuus olisi sairaaseen lapseen. Koen kaiketi jotenkin huonommuutta siitä etten ollut valmis vammaisen lapsen saamiseen. En ollut valmis äitiyteen joka olisi saattanut olla sitovempaa ja pidempään.  

On vaikea puhua asioista kun tuttavapiirissäkin on perheitä joissa on sairas lapsi. Ajattelevatko he minun olevan kelvoton ja huono kun en samaan ollut valmis? 1 tytöistä kuitenkin on jo erityislapsi joka vaatii paljon ja nyt pienimmän asia on vielä pahasti kesken. En ollut vaan valmis enempään. Nämä hartiat eivät olisi jaksaneet kantaa enempää.

Aion kertoa asiasta vain muutamalle, en halua tulla tuomituksi tämän suuren päätökseni kanssa. Jouduin sen tekemään vaikken olisi halunnut. Jouduin pohtimaan millaisen tulevaisuuden kanssa jaksaisin elää, mihin olisin valmis ja millaiset arvoni ovat. Siksi päätös tuntuu oikealta, ainakin vielä, kynttilöistä ja kyynelistä huolimatta

Ystävän tuoma enkeli..

Keskiviikko iltana otin sen valmistelevan pillerin (Mifegyne), joka piti etukäteen ottaa. Olisi  pitänyt jo päivällä ottaa, mutta päätöstä kun vatvottiin niin otin sen vasta illalla. Yön olin jo reilusti heti kipeä, vaikka sen piti aiheuttaa vaan pieniä nipistelyjä. Torstaiksi soitin ystäväni tänne, kun en yksin uskaltanut olla kun olin niin kipeä.

Illalla soitin sitten osastolle että tulen sinne kun ei kipulääkkeet auta ja valmistauduttiin lähtöön. No vuotohanat aukesivat yhtäkkiä eikä siinä omalla autolla enää päässyt vaan ambulanssi kyydillä päädyin sitten sairaalaan. Lääkäri tutki ja sanoi homman olevan reippaasti käynnissä, eikä jarruttelemaan alettaisi vaan sain yötä vasten cytotecejä. Ja samalla lääkettä tuohon kauheaan vuotoon. Aamu viiteen olen ollut tosi kipeä ja istunut silmät ristissä kipulääkkeistä pöntöllä vuotaen kuin seula. Viiden maissa hoitajat toitat jonkin sortin norsun pambersin ja sillä tilkittiin takapuoli niin että olen simahtanut uuvuksissa hetkeksi. 

Aamulla lääkäri tutki ja sanoi raskausmateriaalin olevan poissa mutta kohdussa oli vielä ylimääräistä tavaraa ja tarjosi lisää cytotecejä tai mahdollisuutta kaavintaan koska se oli jo varattuna. Kaavinnan minä sitten valitsin, väsyneenä edellis yön kivuista. Leikkurireissu meni hyvin, kaavinta on tehtynä ja nyt olen kotona jo. Toivottavasti ei tule tulehduksia tai muuta takapakkia.

Vaikea päätös se oli, monet kyyneleet sen vuoksi vielä tulen itkemään. Mutta tiedän etten olisi päivääkään pystynyt nauttimaan ja olisinko raskaudesta tervejärkisenä edes selvinnyt. Ja tuo homman nopea käyntiin lähtö hieman puhuu sen puolesta että raskaus oli heikkolaatuinen ja olisi sieltä saattanut itsestäänkin poistua, aivan kuten se ensimmäinen huippugynekologi veikkaili. Minulla on elämässä 3 ihanaa lasta ja ne tarvii täyspäisen äidin arkeensa. Nyt on pikku neidin tutkimukset tuosta harvinaisesta sairaudesta tärkeimmät. Katsotaan mitä tulevaisuus siitä valaisee. 

"Joskus pitää mennä kauas, päästäkseen lähelle"