On päiviä että ikävä riivaa ja pahasti.. on hetkiä jotka repii hajalle.. On hetkiä, ettei kyyneleitä pysty välttämään.. 

On raskasta välillä seurata toisten onnea ja odotusta.. On vaikea hyväksyä etten ehkä koskaan odota, saa vastasyntynyttä syliini.. sitä tunnetta kun saat vauvan rauhoittumaan syliin keinutuolissa, tunnet rauhallisen hengityksen, pienen ihmisen painon käsivarsilla, saat yhden rakkaimmista lähelle..

Kynttilöiden, surullisen musiikin ja ikävän yksinäinen ilta.. aamulla taas arki koittaa, kenenkään näkemättä tätä surua.. Niin paljosta iloinen ja onnellinen ja niin suunnattoman surullinen näinä yksinäisinä hetkinä.. Viikottain on alkanut tie viemään hautausmaalle kynttilän vientiin.. Loppuuko se koskaan? Onko ikävä armollinen mulle koskaan? Tiheneekö käynnit entisestään vai tuleeko joskus se hetki mitä joillakin haudoilla on.. Kukaan ei muista eikä käy.. En usko.. oman lapsen hautaaminen on niin suuri suru ettei siitä toivu koskaan ennalleen.. En minä ainakaan, sen kantaa kipuna sisällään siihen saakka kun oma vaellus täällä loppuu..

6 elämää.. 3 täällä ja 3 jossain.. MIksi? Toisille siunaantuu lapsia toisensa perään, sellaisillekin jotka ei niistä pysty huolehtimaan.. MIksi me ei saatu vielä yhtä kerran sydämessä ja elämässä olisi ollut paikka sille????

Postaus tulee surulliselta ja katkeralta naikkoselta jonka on syytä painua ukon viekkuun parantamaan oloaan..