Blogin päivityksestä on aikaa, kohtuullisen raskaat kuukaudet on takana. Elämältä putos suunta ja tarkoitus ja palikat on pitänyt latoa uusiksi täysin.

Tuosta hoitolaisesta.. Se nosti pintaan sellaiset tunteet, etten koskaan olisi uskonut. Itkullaan se sai mut ahdistumaan niin, ettei homma toiminut mitenkään. Aivan liian arka paikka katsella et mulla piti olla tuollainen, opettelemassa juuri samoja asioita. Asia saatiin kuitenkin ratkeamaan kun se vaihtoi hoitopaikkaa. Syy oli mussa, mut ei tarvi jaksaa jollei pysty, niin mä ajattelin. Ryhmään tuli uusi pieni, mut tyttö ja nyt onkin työ ollut mukavaa. Se oli eri ikäinen kun mun poikani piti olla ja on ihana ollut hoitaa sitä ja ryhmä on hitsaantunut hyvin yhteen. Oma neitikin nauttii kun on muita ympärillä.

Syksyn episodin jälkeen jouduin tulehduskierteeseen ja vieläkin gynen polilla on käyntejä sen tiimoilta. Sisuksiin iski tulehdus silloin syksyllä, uudelleen joulukuussa ja taas helmikuussa. Oon siis vetäny kaksin käsin antibiootteja, kahta kuuria päällekkäin suun kautta ja sisälle lisäksi "tuonne" tosi tiheään ja ollu kipeäkin. Väsynyt ja kyllästynyt sairastamaan ja kipuun. Tuntuu, että menkat tietää tulehdusta ja taas saa sairaalaa kohti kömpiä. Tahdon jo elämäni takasin niin, ettei alapää hallitte koko ajan kaikkea :-)

Raskauksiin.. elämältä putos pohja, kun isäntä sano, ettei enää, ei kestä surua, itkua ja tätä tuskaa, lapset on tässä. Mun elämän kovin paikka, oon aina eläny noiden lasten kautta enkä nähny tulevaisuudes mitään ilman vauvaa. Oon siis kiukkuillu, temppuillu ja ollu niin hirveä kuin ihminen voi olla tuolle kakslahkeiselle.. Anteeksi.. Se jo sano et yritetään jos mä kerran haluan mut munkin järki alko jollain kohtaa sanomaan ettei enää, mun henkinen puoli ei kestä enempää vaan nyt pitää katsella uus sisältö elämään 

Ensimmäinen askel asian eteen oli se että myin vaunut pois. Itku silmässä ja useamman kiukuttelu illan jälkeen ne sitten lähti uuteen kotiin. Paruin ja vollotin niitä viimesenä iltana katellessani. MUN piti työnnellä niillä vauvaa vielä, mä säästin ne MEIDÄN vauvalle! Ja sekin ajatus vietiin taas. Se oli tosi kova paikka kun ne haettiin.

Mut siitä on lähteny mun toipuminen.. Oon alkanu hyväksymään sen ettei enää lapsia tuu, mä en koskaan enää oo raskaana enkä koskaan saa pitää vastasyntynyttä sylissäni. Monen unelman, elämän tarkoituksen pirstaleiksi meneminen on kadottanu suunnan elämästä mut se alkaa löytymään pikku hiljaa, risukasan uumeniin yrittää pilkistää jostain valon säde.

Ensimmäiset menkat, jolloin ne ei oo merkki pettymyksestä ja epäonnistumisesta vaan ihan normaaliin elämään kuuluva asia.. Kakslahkeinenkin on huomannu eron mun henkisellä puolella kuulemma, ja oon mä itekkin. En oo niin pettyny kun ne alkaa, en kireä miettiessäni josko taas tärppäiski ja pelätessäni josko raskaus alkaisikin. Nyt on ehkäsystä huolehdittu ( no joo selibaatissa ei raskaaksi tuu noiden tulehdusten takia..) mut jatkossakin se on hoidettava. Hormonikierukka oli syy viimeseen tulehdukseen ja nyt pitäis jotain keksiä sen tilalle, kerran elimistö ei sitä hyväksynyt.

Ei siis enää omia lapsia, mutta sydämessä ja sylissä olisi tilaa ja ehkä jonain päivänä meillä elämään tulee sijaislapsi tai tilapäishoitolapsi joka tarvii lainasyliä elämäänsä. Siitä me ollaan juteltu, paljonkin. Rakkautta ja tilaa elämässä kerran on, niin jonain päivänä asiaa viedään eteenpäinkin, nyt pitää nuolla haavat ja päästää aurinko elämään.