En tiedä onko se ollut yksi toipumisen syy, mutta päätin jättää haudalle tehdyt viikottaiset reissut. Aina sunnuntaina tie vei sinne pikku neidin ja isännän kanssa kynttilää viemään. Isäntä repi niin sanotusti peliverkkarit kun sanoin, etten enää tule. Hänen mielestä hylkäsin meidän lapsen. Taitaa olla  puolitoista kuukautta jo mun viime käynnistä.

Ei kuitenkaan päivääkään, ettei poika olisi mielessä, siitä ei ole kyse. En vain halua elää siinä surussa niin kiinni vaan tarvin aikaa ja etäisyyttä. Isäntä käy edelleen joka viikko haudalla, kyllä minäkin kyselen tietty joko kanervat näkyy lumen alta ja veitkö kynttilän, mutta nyt en sinne pysty menemään. Se jäi mun viimeiseksi lapseksi jonka kasvot näin, joka oli lentänyt enkeliksi. Ja musta tuntuu, että mun pitää yrittää päästä siitä surusta irti eikä elää sitä koko ajan, loppu elämääni. Uusi vauva olisi muuttanut ajatukset erilaisiksi mutta kun sitä ei nyt tule, niin surusta on opittava päästämään irtikin vaikka ikävä onkin. 

Jotenkin hulluja ajatuksia, tajuaakohan kukaan mitä ajan takaa..Mut musta tuntuu et surusta on päästettävä irti että voi joskus löytää vielä ilonkin.

Ja sinne jonnekkin pilvien taa terveisiä.. koskaan et unohdu..

Uskoon. Mä oon menettäny sen, kokonaan. Jollain kohtaa vielä ajattelin, et se olis säilyny, mut huomasin rippijuhlissa et mä en enää voi lausua uskontunnunstusta kun oltiin kirkossa, en koe enää sitä mun asiaksi, joskus liian paljon paskaa on liikaa ja se kuppi menee lopullisesti nurin. Jossain joskus sanottiin et koetellaan uskoa mut kannattiko niin paljon koetella et usko meni? Jos jolla kulla on vastaus tohon niin kuulisin sen mielelläni