Oon paljon miettinyt suru asiaa.. MIksi jotkut ei osaa päästää siitä irti vaikka elämästä löytyy niiiiiiiin paljon hyvääkin? Miksi jäädään kiinni siihen traumaattiseen juttuun, elämässä ei muuta ole ja se näkyy päivityksissä ja tuntuu olevan elämän "se"juttu..

En tiedä kuinka paska juttu pitäisi tulla ennen kuin se kaikki hyvä elämästä katoasi.. Niin paljon on koettuna surua ja elämää suurempia juttuja ja silti en ole pilleriäkään masennustroppia ottanut ja koen että elämässä on vieläkin, kaikesta huolimatta niitä hyviä asioita paljon. Niin paljon, että ne nollaavat suuriakin paskajuttuja.. Vai onko ihmisiltä kadonnut se taju elää tätä hetkeä? nähdä se ja huomata kuinka paljon siinä onkaan hyvää? Kukaan ei tiedä huomisesta ja silti eletään eilien paskajuttuja niin että tämäkin päivä jää elämättä..

On minullakin tietty niitä itkupotkuraivari hetkiä.. Joskus niiden vallassa tulee tätä blogiakin päivitettyä.. Mutta silti se aurinko pilvien takaa ei elämästä ole kadonnut.. Elämässä on niin paljon, kaikesta huolimatta. Ollaan rahasta aika tiukilla, keskimmäinen on pitkäaikaissairas ja nuorimmalla epäilyksen alla se kauhea tauti.. Tuo Enkelipoika, keskenmeno ja nyt keskeytys, rakkaiden isovanhempien menetys ja muu elämän paska alkoholisti-äidistä alkaen.. Ja silti mä koen vieläkin olevani sillä valoisemmalla puolella ja näen niin paljon hyvää ympärilläni.

Mistä toisilla riittää niitä voimavaroja ja toinen musertuu jo sellaisesta mitä toinen itkisi hetken ja jatkaisi eteenpäin? Onko se, se oivallus tästä hetkestä, siitä elämisestä ja nauttimisesta? Jos jäisin kiinni tuohon kaikkeen viimeisten vuosien aikana olleeseen, niin menettäisin niin paljon hyviä hetkiä tästä hetkestä.. Lapset menettäisivät äidin ja turvan ja minä ne arvokkaat hetket yhdessä, En tarkoita nyt kuitenkaan mitään eletään kuin viimeistä päivää elämää, mutta sitä faktaa ettei kukaan toisn tiedä mitä aamun aurinko tuo.. katuisin niin suunnattomasti jos tulisi jotain vielä huonompaa etten elänyt lasten ja ukon kanssa tänään kun siihen oli mahdollisuus..

On mullakin tietty suru-ajatuksia paljon.. surua keskenmenoista, enkelistä ja tuosta keskeytyksestä sairauden pelossa.. enkä oikein ymmärrä miksi pystyn elämästä kuitenkin näinkin paljon nauttimaan.. Ne hoitajat osastolla, jotka taputtelivat ja ihmettelivät että miten ihmeessä selviän.. Psykologin juttusilla kun olin ja asioita käytiin läpi, se tuumasi minun selviävän hyvin ja sanoi, ettei näe tarvetta millekään terapialle, olen sinut kuulemma hyvin nuorimman sairausasian kanssa ja muiden suurten tapahtumien jälkeen, näen niin paljon hyvin ja valoisasti asiat ettei  terapian ja tuen tarvetta ole siihen, etten tästä selviäisi. Surua on ja kuuluukin olla kaiken jälkeen, mutta en ole jäänyt siihen makaamaan vaan näen ne voimavarat joita perhe ja lapset, ystävät ja harrastukset elämään tuovat.. Hienoja sanoja, mutta myönnettäköön että totta niistä taitaa suuri osa olla. 

Toivoisin että voisin tällä blogilla tuoda edes pienen valon, pienen ajatuksen edes tästä hetkestä nauttimiseen kaikille niille jotka suurten surujan ja etenkin pikku enkeleiden matkassa joutuvat elämään. Joskus asiat menee vaan paskasti, eikä sille voi mitään..