Niin keskeytyksestä on kohta kuukausi.. pitkä ja kurja sellainen.. on ollut vuotoa ja useamman osasto keikankin olen tehnyt. Pari viikkoa kaavinnasta lähdin osastolta ja käskettiin hyytymälääkkeitä syömään ainakin viikon ja heti kun ne loppui niin taas alkoi vuoto ja ei kun päivystykseen. Otettiin viimein HCG ja se oli edelleen koholla eli jossain on istukkakudosta edelleen. Vuotoa on ollut ja tänään kävin jälleen labrassa ja saappa nähdä mitä HCG on huomenna kun sairaalaan menen taas. lähes kuukausi kaavinnasta.. Alkaa ottamaan päähänkin jo.

Henkiseen puoleen.. vaikeaa aikaa. toisaalta tiedän päätöksen olleen oikean, mutta se syytösten ja katkeruuden määrä mikä välillä koittaa. Miksi joku on valmis yrittämään ja yrittämään vaikka useampi lapsi kuolee ja minä en ollut valmis edes yrittämään sairaan lapsen pelossa. Onnelliset uutiset uuden odotuksen johdosta nettipalstalla, sillä jolta en vielä ole voinut poistua, kun vieläkin mielessä on se jos.. Olen kateellinen kuullessani odotus kuulumisia, olen loputtoman surullinen nähdessäni ystävien lisäämiä vastasyntyneiden kuvia facebookissa, olen pohjattoman surullinen siitä miten suurten asioiden kanssa joudun elämään loppu elämäni. Miksi se Enkelipoika kuoli, miksi seuraava meni kesken ja miksi nyt heitettiin tuon kauhean taudin nimi ilmoille ja minä odotin lasta.. MIksi? Jos jossain olisi jumala, nin miksi se antaisi minulle näin paljon liikaa, niin paljon liikaa, että meinaan luhistua tämän kaiken alle?

On elämässä ilojakin, mutta viime aikona olen huomannut katkeruuden ja surun tunteet niin suuriksi, etten aina jaksa nähdä niitä positiivisia asioita, mitä ennen vielä huomasin. Onneksi perjantaina on se kesäkuulta peruja oleva psykologin aika, se mitä suositeltiin kun unet menivät pelätessäni neidin yöllistä kohtausta.  Mitähän se minusta ajattelee kun tämän paskan kippaan siellä pöydälle.. vai olisiko vain hiljainen itsensä ja kertoisi kuinka ymmärrettävää se oli ettei saanut nukuttua kohtauksen pelossa ja muuten kaikki on hyvin.. Sellainen minä pakkaan olemaan, on vaikea sanoa ääneen kuinka huonosti asiat on. Ystävät ja läheisetkin luulevat minun jaksavan ja olevan sinut vaikka olen enemmän hajalla kuin ihminen voi olla.

On sellainen olo että pitäisi päästä pois, ei kuitenkaan mitään typerää, vaan mennä yksin vaikka mökille tai vaunulle, ottaa kuppia ja parkua kaikki suru pihalle. Sitä en osaa muiden nähden tehdä ja sitä surua alkaa olemaan kohtuuttoman suuri määrä sisällä ja se alkaa haluamaan ulos..