Paljon olen pohtinut työkuvioitani, nyt kun homma tuntuu aina vaan kuormittavan enemmän niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ennen työ oli elämän vaakakupissa se yksi positiivinen juttu, mutta nyt tuntuu että siitä on tullut takkuamista ja taistelua. Meillä johtotaso päätti, että me aletaan päivystämään, huimalla tuntipalkalla about 3 euroa tunti miinus verot että tuleeko lähtö töihin illalla. Minä olin se joka uskalsi avata suuni, ettei me oikein tykätä ajatuksesta ja avot toukokuussa minulla on ainoastaan yksi sunnuntai vapaa ja yksi lauantai vapaa ja nekin eri viikonloppuina. Hienosti osuu mun 2-3 työvuoroa/viikko aina viikonlopulle.. Kaksikin viikkoa on niin ettei vuoroakaan viikolla, muuta auta armias kun viikonloppu koittaa niin meikkiksen pitää töihin..Tahallaan taisi pomo tehdä.. Saan maksaa siitä, että sanoin mielipiteeni ääneen.. Huonolla fiiliksillä oon sen takia ollut. Ajatuksena kun oli, että asuntovaunulla päästäisiin viikonlopun viettoon koko perheellä, mutta ei niin ei. Kaikki ollaan niin sitä odotettu. Ja koko kuukausi menee perseelleen sen takia. Minä kun teen vaan puoliskaa, niin niitä vapaita viikonloppuja pitäisi olla 1-2 kolmen viikon listassa..

No isäntä suosittelee vaihtamaan hommaa ja sille saralle minäkin olen kallistumassa. Vaikka kuinka rakastankin työtäni, niin tälläisen pelin jälkeen ei oikein jaksa. No maanantaina on työhaastattelu ja toiseenkin paikkaan on paperit vetämässä joten eiköhän se tästä. Kesäloma alkaa juhannukselta ja laskeskeltiin tuossa, että silloin kun sanoisi itsensä irti niin elokuun puoliväliin pärjättäisiin kivasti ja jos silloin alkaisi jotain uutta elämässä. Aika näyttää senkin..

Ja tosi asiassahan, on vain tämä hetki ja se pitäisi olla sellainen, että on hyvä olla..Koska "sitten kun" hetkeä ei välttämättä tule koskaan..