Olin työni puolesta päivän päiväkodissa. Katselin pientä, reilun vuoden ikäistä ihmistaimea. Haparoivia askelia, sylin kaipuuta ja kyyneleitä. Katselin hoitajaa ja tuota pientä nukkumahetkellä. Lapsi hoitajan rintaa vasten, tämä silitteli lapsen tukkaa. Minä melkein kyyneleet silmissä katselin tuota lämmintä hetkeä hoitajan ja lapsen välillä. Mieleeni tuli kysymys, miten vanhemmat voivat nuo hetket antaa hoitajalle ja itse mennä töihin? Miksi äiti ei ole nauttimassa tuosta hetkestä itse, lapsi rintaansa vasten? Kuinka arvokkaita nuo hetket ovatkaan, ja niitä ei koskaan saa takaisin kun lapset kasvaa. Ja kukaan ei tiedä tulevasta jos jotain sattuu ja yhteinen aika päättyy.. Läheisyyttä, kiharoiden silitystä, pientä puhetta ja haparoivia askelia..Lohdutusta kyyneleihin sylissä..

Nauttikaa jokainen äiti niistä! Niitä hetkiä ei ole paljon, kun lapsi kasvaa joka päivä. Unohtakaa työ ja nauttikaan noista elämän arvoikkaimmista asioista, omista lapsista. Rahan kanssa pärjää vähemmälläkin! Lapsen suunnattoman suuren arvon todellisuutta lähemmäs pääsee vasta kun joutuu huomaamaan nuo menetetyt hetket....