"Miksei vauva tuu kotia?" kuulu neiti 2 v kysymys kun käytiin haudalla.

Lähdettiin viime su käymään vauvan haudalla, tekemään kevään siivot lumien sulettua. Sillä rivillä meidän vauvan hauta olikin ainut jolla oli kuljettu läpi talven ja se oli sulana muiden vielä uinuessa talvi-untaan. Autolta kävellessä neiti höpötteli rattaissaan:" Mennään yhdessä vauvaa kattomaan vauvan haudalle, me yhdessä" Pyyhin liikutuksen kyyneleitä jo siinä noita pienen viattoman ihmislapsen juttuja kuunnellessa. Niin viatonta, kaunista.. ja niin  surutonta.

Kerättiin palaneet kynttilät haudalta ja kukat, jotka lumi oli jossain vaiheessa haudannut. Ja niin tuli taas nättiä, kun vauvalle vietiin keväinen narsissi ja kynttilät lyhtyyn ja haudalle. Yhden kauniin enkelin meinasin sinne viedä, mutta kauppias sanoi, että jos se pääsee kastumaan ja jäätymään niin saattaa haljeta, joten se saa vielä odottaa hetken.

Siinä noita touhujani tehdessäni tulee yleensä pikku neidille höpistyä vauvasta, siitä että se on aina siellä, katsoo meitä tuolla jossain enkelinä. Yhtäkkiä pikku neiti kysyy rattaissaan" Miksei vauva tuu kotia? NIiin miksi, siinä onkin kysymys mitä olen paljon joutunut miettimään, mutta mitä siihen vastaisi pienelle 2-vuotiaalle joka rakastaa nukkiensa hoitelua ja varmasti rakastaisi vauvaa, jota saisi hoitaa.

En pystynyt kyyneliltäni vastaamaan mitään. Lykkäsin vaunut isännälle, joka kävi vielä mummansa haudalla ja kävin pyyhkimässä vauvan haudalla omat kyyneleeni. Siinä haudalla katselin kiveä, ajatellen, että jonain päivänä siinä on minunkin nimeni. Vaikkei vauva tullut kotiin niin jonain päivänä äiti tulee vauvan luo, joka odottaa siellä jossain.

Siihen saakka on rakkaus oleva sydämessä tuota enkelipoikaa kohtaan joka suojelee siskoja tuolta jostain kaukaa. Äidillä on täällä vielä töitä, rakastaa ja hoitaa siskoja, mutta joskus me ollaan siellä jossain kaikki yhdessä