Tänään on ollut ilta jolloin pitkästä aikaa olen eksynyt netin myöhäinen keskenmeno ja enkelivauva palstoille.  Ne ovat tuskallista luettavaa, mutta jotenkin auttavat eteenpäin asian käsittelyssä. Ainakin olen huomannut etten seisoskele yksin näissä kengissä, lapsensa menettäneen naisen kengissä. Meitä on yllättävän paljon.

Tuntuu hyvältä lukea toisen kirjoittamaa tekstiä, jossa käydään läpi samanlaisia ajatuksia ja tunteita, joita itse olen tämän kohta vuoden aikana käynyt läpi. Välillä on parempia hetkiä, jolloin arki vie minut mennessään ja kirjoitettua tulee harvemmin. Sitten on näitä kuopan pohjia jolloin asiasta tulle luettua enemmänkin netistä.

Paljon olen miettinyt, millainen tulevaisuus on. Unohdankohan jonain päivänä tämän ajanjakson elämästäni ja pystyn taas elämään huoletonta elämääni mitä silloin joskus elin. Vai seuraakohan tämä minua elämäni loppuun saakka, lähes jokaisena päivänä? Toivon toisaalta, että se seuraisi. Tuo enkelipoika kun muutti minua niin paljon. 

Opin näkemään elämän haurauden, elämään ja nauttimaan juuri tästä hetkestä kun ei tiedä jatkuuko onni pitkään. Tuo pieni enkelipoika kirkasti katseeni, näkemään elämän niitä ennen huomaamatta jääneitä asioita. HYmyjä, tunteita, hetkiä, rakkautta.. Opin myös sen että jos on sanottavaa, se kannattaa tehdä nyt eikä tulevaisuudessa koska tulevaisuutta ei välttämättä ole. Tuo kaunis enkelipoika opetti minut imemään kaiken juuri tästä hetkestä itseeni, hän opetti, ettei muuta ehkä olekaan kuin tämä hetki.

Paljon olen miettinyt lähipiirin suhtautumista ja varsinkin noita paria tärkeää ystävää jotka tunnen menettäneeni enkelivauvan syntymän myötä. MOlemmilla heillä on tiivis ydinperhe, on tuvat, ammatit ja vakityöt. Oikeastaan kaikki on juuri noilla kahdella kavereistani mennyt ns putkeen kun vertaa muuhun kaveripiiriini.  Eivätkö he halunneet nähdä tai huomata ettei aina asiat menekään hyvin? Onneksi on kuitenkin noita läheisiä ystäviä, kiitos