Viime ajat ovat menneet keväästä nauttien, en milloinkaan ole huomannut tälläisiä asioita kun nyt ja se on vaivannut paljon mieltäni. Mielessä on pyörinyt paljon myös elämän tarkoitus, kaiketi kun jotenkin tilannekuva hetkestä tuntuu muuttuneen radikaalisti.. Koitanpa selittää monimutkaisesti sepostettua asiaa..

Tämä on elämäni ensimmäinen kevät kun voin huomata sen. Olen aina odottanut vain seuraavaa tulevaa vuoden aikaa, näkemättä ja kokematta tätä hetkeä, kiiruhtanut lujaa eteenpäin, elänyt ajatuksella sitten kun.. Olo sisällä ja hetkessä on jotenkin pysähtynyt. Esimerkiksi tänään kun olin pikku neidin kanssa ulkona, kolasin lunta ja neiti lapioi lunta sankoonsa ja minä tein kakkuja neidille siinä kolaamisen välissä. Hetki oli jotenkin pysähtynyt, vaan minä ja neiti, lumi ja kola, auringon säteet kimatelivat puhtaalla hangella, metsä kauniin vihreänä ja joku ihmeellinen lintu vihelteli metsän puussa. En oo koskaan kokenut noita kun on ollut kiire eteenpäin. Tuntui että imin jokaisen tuntemuksen, jokaisen äänen ja jokaisen sävyn sisääni ja nautin. Nautin äänistä, väreistä ja niiden kokemisesta ja siitä hyvästä olosta mikä juuri tuosta hetkestä tuli. Ei ole milloinkaa ollut muka aikaa miettiä, että millainenkohan lintu tuollaisen vihellyksen päästi, ei aikaa katsoa kimaltelevia lumihiutaleita joihin aurinko pihassa osui, ei aikaa pysähtyä

Mielessä pyöri siinä kolan varressa, että tarvitsinko todella tuon pienen enkelipojan ja toisen menetetyn ihmisen alun että ymmärsin pysähtyä nauttimaan siitä mitä on. Oliko se tuon kauniin enkelipojan tarkoitus elämälleni että oppisin näkemään? Se on paljon vaivannut mieltäni. Liiankin paljon, olen miettinyt miksi olen muuttunut niin radikaalisti ihmisenä.

Olen aina elänyt "sitten kun" elämää.. sitten kun on vaki työ, sitten kun on omakotitalo, sitten kun on hieno auto ja kesämökki, sitten kun tuo ja tuo asia ja tuo ja tuo ihminen on sellaisia kuin toivon, sitten minä näen ja koen ja asiat on hyvin. Olen puurtanut päästäkseni tuohon "sitten kun" -tilaan, säkkipäässäni näkemättä ja kokematta sitä mikä on tässä. Se on ollut aika kauhea havainto itsestäni, siitä millainen olen ollut. Se tuo jopa kyyneleet silmiini siitä miten monta arvokasta asiaa ja hetkeä olen menettänyt.

Oliko se tuon pienen enkelipojan tarkoitus, kun näin hänen kauniit kasvonsa, opettaa minulle siinä hetkessä eläminen?

Se muutos joka minussa on tapahtunut, pelottaakin välillä. Olin ennen tunnollinen työntekijä, aina valmiina tekemään toisten niin pyytäessä, olin valmis toisten tarpelle vaikka itse en olisi aina edes jaksanu tai halunnu. Halusin olla muille tärkeä ja hyödyllinen, mutta olin kadottanut itseni..Onko minusta tullut huonompi ihminen kun olen sanonut pomollekin ei, olen sanonut hänelle, että perhe on nyt minulle tärkeämpi kuin työ ja se menee edelle, edelle menee minun elämäni eikä työyhteisön tarve työntekijälle. Vähempikin työ on riittänyt minulle. Koti ei ole oma vaan vuokra eikä autokaan ole kovin tuore yksilö mutta vie kuitenkin paikasta a paikkaan b (ainakin välillä.. jep rele hajosi ja oltiin pariinkin oteetteeseen tienposkessa) mutta kuitenkin..  Isännässäkin on omat kommervenkkinsa, mutta kelpo tyyppi se on kun olen ajatellut että se on hyvä noin, eikä sitten kun se on sitä tai tätä. Elämä on tässä, juuri tässä hetkessä. Imen siitä jokaisen tunteen, värin ja hajun, kaikki nuo aistit tuntuvat heränneen. Ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu kauhealta sanoa, että tuntuu hyvältä, kun pitäisi surra enkelipoikaa ja pikkuenkeliä, mutta jos se olikin niiden elämän tarkoitus, opettaa mut elämään ennen kuin elämä loppuu? Opettivatko nuo pienet enkelit sen, ettei seuraavaa hetkeä, sitä "sitten kun"- hetkeä välttämättä tulekaan ja minut elämään tätä hetkeä?

Näihin pohdintoihin on hyvä lopettaa tältä iltaa ja kömpiä ukon viereen. Silittää unesta tuhisevan pikku neidin poskea ja nukahtaa hyvillä mielin. Sinulle pieni enkelipoikani lähetän rakkauden täyteisen ajatuksen sinne jonnekin, pidä siitä pienemmästäkin kaverista huolta. Ikäväkin sua on, enkä koskaan unohda sun kasvoja, niiden piirteitä. Sulla oli kenties suuri tarkoitus mun elämälle vaikka yhteinen matka oli niin lyhyt, 19 viikkoa ja 4 päivää yhdessä. 

ps.. kornia tuo lisää hymiö.. kyynelsilmin lisättyjä sydämiä ikävästä enkelipoikaan..