Ajatukset ovat vaivanneet paljon viime aikoina. Olen pohtinut paljon ihmiselämää, onnellisuutta ja surua, ihmisen kykyä elää ja kokea. 

Ajellessani olen paljon katsellut vastaantulevia kuskeja. Olen miettinyt ihmisten elämää, onko kuinka moni vastaantulijoista onnellinen, onkohan tuon elämässä surua ja silti se hymyilee. Olen pohtinut ihmisen kuorta ja sisintä, ihmisen taitoa laittaa tuskallisetkin asiat piiloon ja ulospäin näkyy normi-ihmisen kuori vaikka sisin huutaa tuskasta.

Olen miettinyt ihmisen elämää ihan yleisestikin. Onkohan suurin osa ihmisistä perusonnellisia vai kokeekohan suurempi osa surua tai muuten matalapaine fiiliksiä. Miksi me synnymme tänne, ja miksi toisen elämä on kurjempi kuin toisen ja molemmilla se silti loppuu samaan puulaatikkoon.

Olen pohtinut ihmisten erilaisia voimavaroja käsitellä pohjattoman onnettomia kokemuksia, kuten lapsen mentystä. Olen miettinyt myös miksi toiselle pieni vastoinkäyminen tuntuu kohtuuttomalta ja toinen pohjattomasta surusta jaksaa yrittää eteenpäin. Yhdeltä keskustelupalstalta bongasin kirjoittajan psykologin esittämän ajatuksen, että ne joilla elämä on ollut rankkaa muutenkin ja ovat kokeneet kovempia asioita, ne osaavat ehkä käsitellä asioita realistisemmin ja jaksaa eteenpäin paremmin kuin ne joiden elämä on ollut ns. ruusuilla tanssimista.

Paljon on pyörinyt mielessä jälleen miksi kysymys.. tuleekohan siihen koskaan vastausta.. PItkästä aikaa on ollut mielessä vihakin että elämä näin kohteli minua.. Toisaalta kuitenkin olen ollut onnellinen. Ihanasta perheestä, auringosta ja niistä lukuisita hyvistä asioista elämässä. Sitäkin olen miettinyt miksi minulle tapahtui vielä nämäkin asiat, menetin 2 toivottua lasta, vaikka lapsuus ja nuoruus ovat olleet melkoista helvettiä.

MIKSI,MIKSI???

Ikävä on omaa pientä enkelipoikaa, pidä huolta siitä pienemmästä elämän alustakin...