Uusi yritys on alkanut vaivaamaan mieltä. Uskaltaisiko siihen lähteä vai heittäisikö hanskat kokonaan tiskiin ja lapset olisivat tässä? Ajatukset ovat pyörineet odotuksessa paljon, niihin pelkoihin mitä se toisikaan tullessaan. Joku lukko sisällä on ollut ja olen asiaa lykännyt jonnekin taka-alalle. Niissä hyytymistekijäkokeissa minun piti käydä jo joku viikko sitten, mutta siirsin sitä eteenpäin ja eteenpäin.. Ainoastaan siksi etten haluaisi niitä tuloksia.. Sitten pitäisi alkaa miettimään yrittääkkö vielä vai ei. Nyt on ollut hyvä olla kun koko asia on pitänyt lykätä kaukaisuuteen ja odottaa tutkimusten tuloksia. Tällä viikolla sitten viimein kävin niissä ja nyt tulokset tulevat kirjevastauksena kotiin suunnilleen kuukauden kuluttua. Siinä kirjeessä on niiden tehtyjen kromosomitestien tulokset ja se onko minulla verenhyytymishäiriön lisäksi se onneton tukostaipumus.. Kuullostaa sairaan surkealta jos onkin hyytymis- ja tukosongelma samassa naikkosessa. Silloin kun olin siellä polilla kuulemassa niitä vauvan tutkimustuloksia, kysyin lääkäriltä, mitä sitten tehdään jos omistan molemmat. Lääkäri sanoi ettei tiedä, SPR:ltä pitää asiaa sitten selvittää. Tukoksiin tarvittaisiin verenohennusta, mutta verenvuotamisasiallehan se on täysi katastrofi. Stressaava kuukausi siis tulossa.

Huomenna tiistaina on se ensimmäinen Käpy ilta. Sinne ajattelin mennä, mikäli flunssaiset muksut pärjäävät isännän kanssa. Pikku neiti on niin rutuinen tukkoisen noukkansa kanssa, että äidin sylissä on vaan hyvä olla. Kun nyt selvittäisiin muutaman päivän niistämisellä eikä taas tulisi monen viikon sairastupaa meidän huushollista.

Uusi koto on tuonut jotain ihme energiaakin minulle. On ihana häärätä keittiössä kun on kunnon tilat kokata ja leipoa. Viikonlopun saldo oli mustikkapiirakka ja korvapuusteja, niitä leivoin niin, että saatiin pakkaseenkin herkkupullaa kahvitteluhetkiin. Seuraavana olisi sitten vuorossa omenapiirakan tekoa. Viikolla testasin takan leivinuunia karjalanpaistia tehden ja ai että oli herkullista. Tietty syksy, mun lempi vuodenaikakin antaa vähän sykettä elämään, mut suurin asia taitaa olla tuo tupa ja se ettei siihen liity vauva ja sen menetys.

Edelleen se katkeruus on pysynyt poissa, tai ainakin kohtuullisissa rajoissa. Suru on sitä suurempana tunnetilana vieläkin, mikä taitaa olla hyvä asia. Olen paljon miettinyt koskahan tulee ne hetket, että pystyy katsomaan toisten lapsia olematta miettimättä, että nyt  mun pieni poikani olisi tuon ikäinen ja nyt se osaisi tuon ja tämän jutun.