Eilen olisi ollut se kauan odottamani Käpy yhdistyksen ilta. Minä jänistin. En ole valmis selostamaan ventovieraille mitä tapahtui, en halua näyttää kyyneleitäni kertoessani asiasta. Olisin tarvinnut asian jakamista mutten kuitenkaan ollut vielä valmis siihen. 

Tänään olin työpalaverissa. Ensimmäistä kertaa työkavereiden kanssa samassa pöydässä tapahtuneen jälkeen. Moni kysyi miten jaksan, miten on mennyt. Rehellinen kun olisi ollut olisi sanonut , että päin persettä, suru on suuri edelleen eikä asian kanssa ole sinut millään muotoa..Mutta ei.. "päivä kerrallaan eteenpäin ja kyllä tämä tästä" oli vastaukseni. Kumpaa halusin suojella kysyjää vai itseäni? Tuolla vastauksella ainakin säästyin selittämästä asiaa enempää ja säästin kuulijaa sillä etten pamauttanut kiusallista asiaa jonka jälkeen keskustelua olisi ollut huomattavasti vaikeampi jatkaa. Miksi on vaikea olla rehellinen oma itsensä noissa tilanteissa?