Mitä se oikein on? Viime aikoina on tullut katseltua ihmisiä tuolla liikenteessä ja mietittyä kuinkahan moni heistä kokee olevansa onnellinen ja mistä se onnellisuus kunkin elämässä muodostuu. On tullut verrattua lähipiirin ihmisten elämää ja omaansa ja mietittyä niiden eri onnellisuutta aiheuttavia asioita ja miksi jonkun elämä saattaakin tuntua kurjalta. Olen paljon miettinyt vastaantulijoita katsellessani, mitähän tuonkin ja tuon päässä pyörii, kokeekohan olevansa onnellinen vai onneton ja miksi.

Kai noita ajatuksia on tullut kun on pitänyt jäsentää oma elämää viime aikaisten tapahtumien kautta. On paljon surua ja niitä asioita mitkä tekevät lohduttoman onnettomaksi minut. Mutta on niitäkin jotka saavat hymyn huulille. Suru kun on niin suuri, olen tuntenut huonoa omaatuntoa joskus kun onkin hymyilyttänyt ja ollut hauskaa. Toisaalta lapset ovat ansainneet sen että elämässä on sitä normaalia iloa ja onneaki. Ja he sen onnen myös elämään myös tuovat ja saavat sitä normaalia kesämeininkiä, eikä koko kesä mene itkeskelevää äitiä ihmetellessä. Aika hyvin on onnistunut, vaikka välillä läpi kyynelten, mutta tyttöjen mielestä on ollut ihan kiva kesä. 

Tänään pikku neiti kiukkuili oikein urakalla ja lopulta joutui jäähypenkille miettimään miksi mikään ei kelvannu eikä ollut hyvä. Minä tapaan laittaa lapsen jäähylle jos alkaa pahasti takkuamaan. Siinä on hyvä miettiä kannattaako ja miksi ja olen huomannut, että se säästää minutkin monelta hermojen menetykseltä ja huutamiselta. Molemmat saavat rauhoittua eikä asiat mene vänkäämiseksi äidin ja tenavan välillä. Tänään tuli sitten neidille ihmeteltyä ääneen kun se istui siellä jäähy jakkarallaan, että mikset voi olla tyytyväinen vaikka kaikkea kivaa on elämässä, vauva kun ei saanut edes elää.. Sinä vaan huudat ja huudat vaikka toinen on kuollut..( tänään oli just ostettu uudet puuvärit, värityskirja ja vihko, että neiti saa piirrustaa) Sitten multa tuli itku.. ja neiti kömpi jakkaraltaan katsomaan mua ja halasi ja tuumasi rakastaa rakastaa.. Onneksi tuo pieni känkkäränkkä on elämässä..

Pieni enkeli on jotenkin ihmeellisesti vaivannut nyt enemmän ja enemmän mieltä. Tänään siivosin ns paperihyllyn johon minun on tullut nakattua kaikkea paperisälää, niin kuitit, maksetut laskut kuin kaikki muukin. Mapitin tärkeät laput ja talletin muut tärkeät. Nyt ensimmäistä kertaa luin äitiyskorttia ja katselin niitä ultrakuvia mitä vauvasta oli.. Vähän on muistoja enkelivauvasta.. Katselin myös neuvolasta saatua odottajan opasta, se oli auki kohdasta jossa mentiin ennen tuota neuvolakäyntiä jossa todettiin vauvan menehtyneen. Vasta nyt pystyin noita vauvaan liittyviä juttuja katselemaan ja talletin ne yhteen pinoon odottamaan sopivan laatikon löytymistä. Pitää kaupasta ostaa joku kaunis rasia johon saa nuo muistot tallentaa, kaiken sen mitä jäi jäljelle mun ensimmäisestä pojasta, neljännestä lapsesta. Sydämestä ja mielestä tuo pieni enkelipoika ei katoa koskaan .Neitiä kun nukutin päiväunille, piirtyi mieleen tuo pieni enkeli jonka synnytin, sen kasvon piirteet, pienet kädet ja jalat.. Ikävä meinaa olla kova