Juhannus on nyt juhlittuna ja paluu arkeen edessä. Mukava juhannus oli, sai ajatukset ihan muualle ja vielä kun aurinko ja kaunis kesäinen luonto hellivät mieltä, niin mikäs oli ollessa. Tiistaina lähdettiin asuntovaunulle ja sunnuntaina vasta palattiin kotinurkkiin. Olihan se taas melkoista 3 muksun kanssa asuntovaunussa monta päivää, ei paljon ehtiny turhia miettimään asioita kun koko ajan oli jotain hässäkkää. Grilliruokaa, lättyjä ja mukavaa ulkona oloa, niistä oli hyvä juhannus tehty.

Ajatuksia helpotti myös se, että olin käynyt sen yhden työyön jo kokeilemassa. Siitä mielestäni selvisin kohtuullisesti vaikka parkua piti mennen tullen automatka ja kun ihastelin työkavereiden ostamaa ihanaa enkelipystiä joka odotti töissä. Ehkä tämä työ ja arki tästä kuitenkin lähtevät käyntiin. Nyt on edessä vielä 2 yötä valvomista töissä ja sitten viikonloopu vapaa. Ensi viikolla 2 yötä ja sitten koittaa ihana mökkiloma Lappajärven maisemissa. Tietenkin nämä kesäiset menot vähän nostattavat mieltä, tarttuu lasten riemu ja innostus asioista hieman minuunkin. Välillä tulee kuitenkin tunne kun on iloinen, että hymy pois akka, sulla on surua.. Ei  jotenkin uskalla antaa itselleen lupaa iloita kun elämässä on niin suuri suru.  Onneksi noiden kolmen riiviön hommat  palkkaa välillä tosissaan naurattamaan, on ne niin ihanat asiat elämässä.

Lapset on kuitenkin minulle se, mikä minut määrittelee ihmisenä, se mikä minulle on elämässä se juttu, joka tekee elämästä hyvän. Pienet hymyt, pieni käsi silittää äitin poskeä, lapsen sanoma "äiti",  lapsen tukan kampaaminen, laastarin laittaminen kipeään polveen. Se, että olen noille pienille ihmisille todella tärkeä on minun elämäni paras asia.  Olen joskus miettinyt  mitä elämäni olisi jos siinä ei olisi lapsia, eikä siinä olisi mitään! Ei maallinen mammona, ei hienot autot, ei harrastukset, ei mikään muu täytä elämääni niin suurella onnella kuin nuo kolme lasta. Siksi se sattuukin, kun menetin yhden joka olisi ollut yhtä tärkeä ja rakas, minun ensimmäinen poikalapseni

Pikku neidin kanssa käytiin tänään taas vauvan haudalla kastelemassa kukat ja viemässä kynttilä. On lohdullista että vauva tuhkattiin ja haudattiin omaan hautaan. On konkreettinen paikka jossa käydä vauvaa muistelemassa. Ehkä jonain päivänä siellä pystyy käymään ilman ainaisia kyyneleitä. Siellä lepää minun pieni poikani enkelin siipien suojassa.

Hyvältä ystävältä tuli tänään viesti.. Perheessämme on nyt molempia, on  syntynyt "justiina" pojalle siskoksi..Pikkuisen kirveli, olisi meillkin syksyllä ollut sitten molempia.. Kuitenkin olen iloinen tuon ystävän onnesta, hän on ollut yksi niistä joka on soittanut tämän keskellä ja kysynyt miten menee. Ja ihana on päästä vauvaa katsomaan 

Nukkuminen on alkanut taas onnistumaan, enkä niitä lääkkeitä ole hakenut mitä se lääkäri määräsi. Illalla saa unen päästä kiinni nopeasti eikä ole enää herännyt valvomaan hetken nukkumisen jälkeen. Menkatkin alkoi, on sitten kroppakin palannut ns. normaalitilaan. Mieli taitaa olla se ainut joka ei vielä ole oma itsensä. Netissä kun olen asiasta lukenut, niin tämä kuitenkin tulee pyörimään ainakin muiden kokemusten mukaa pitkään mielessä, eikä asian kanssa tarvitsekaan vielä olla normitilassa.