Mistä toisille piisaa voimavaroja nousta kuopasta toisensa perään ja toinen uupuu pudottuaan kerran kuoppaan? Se on vaivannut minua paljon viime aikoina. MIksi toinen näkee valon pilvien takaa kauheiden asioiden jälkeen ja toisen maailma on totaalisen musta kuoppien jälkeen eikä valoa näy missään?

Ajattelisi kaikkien näiden kokemusten jälkeen minun tarvittsevan ainakin masennuslääkkeet ja unilääkkeet.. mutta kun ei tunnu siltä.. jos paskan ja hyvän laittaa vaakaan, niin se hyvä puoli on vieläkin, kaiken tämän jälkeen mitä moni ei koe koskaan elämässään, jälkeen se voittava puoli.

En jotenkin usko lääkkeisiin, vaikka hoitoalan ihminen olenkin ja minun pitäisi ainakin olla se joka tietää lääkkeiden vaikutuksen. MUtta ilo kuuluu iloita ja suru surra ja jatkaa elämää siihen jaetuilla korteilla. Jos kaiken turruttaa lääkkeillä niin mihin se suru katoaa? Se tulee esiin kun lääkkeitä yrittää lopettaa ja ollaan uudessa kuopassa. Ehkä olen ollut onnellisessa asemassa. On isäntä joka on jakanut surun, ymmärtänyt kyyneleet ja yhdessä kantanut osan taakasta. On ystävät joiden kanssa on saanut itkeä ja nauraa, soittaa aina kun tuntuu siltä.. On lapset ja koti.. Niin paljon asioita jotka voisivat olla huonomminkin. 

Vai omaanko vaan saman asenteen kuin angry bird pelin kehittäjä, aina on toivoa ja hyvää.. en nyt muista miten se tarkasti meni enkä jaksa Me Naiset lehteä tuolta kaivella mut suunnilleen tuonne päin. Virheistä ei rangaista ja elämästä koittaa nähdä sen positiivisen puolen paskankin keskellä..

Onhan mullakin niitä huonoja hetkiä, surua ja kyyneleitä, ikävää ja kaipausta, ajatuksia pikku enkeleistä ja mitäs jos.. mutta ainakin vielä tuntuu että kyllä tämä tästä..