Jotenkin tuo kuva kertoo niin paljon.. on suuri pimeys surun takia ja on ne muut elämän surut toisella puolen, mutta silti väliin jää valo, se toiveikkuuden ja elämän jatkuvuuden valo joka saa nuo pimeydet väistymään joskus..

 Nyt on ensimmäiset menkat takana kaiken tämän jälkeen. Elimistö on palannut siis normitilaansa ja elämä jatkuu. Tuntuu hyvältä, kun pitkän koettelemuksen jälkeen ollaan ns nollatilassa. 

Surusta.. sitä työtä on pitänyt tehdä hieman.. mun lapsiluku taitaa nyt olla tässä. En taida koskaan saada pidellä vauvaa, omaa sellaista sylissäni, en enää nuuskia sen ihanaa tuoksua.. On tullut aika luopua neidin pienistä vaatteista ja vauvan hoitotavaroista. 

En enää kestäisi sitä surua, jos yritettäisiin ja se päättyisi huonosti, en kestäisi sitä pelkoa jos lapsi kuolisi tai raskaus päättyisi johonkin katastrofiin. Nuo kolme ansaitsevat äidin, joka nauttii niistä ja uskaltaa elää arkea eikä ole kuin persuksiin ammuttu karhu koko ajan peläten ja henkisesti hajalla. On kauhea myöntää se itselle, että se on tässä, lapset on tehtynä. ajatus vaatii vielä työtä, mutta päätös taitaa olla oikea.

Isännän kanssa siitä juteltiin.. Olin lukenut kirjan jossa suhde päättyi siihen ettei nainen halunnut lapsia ja mies jollain kohtaa halusikin. Kerroin omalle ukolle ajatuksistani, siitä etten halua enää yrittää, siitä etten uskalla kun on niin paljon tullut lapsihaaveista surua. Sanoin vielä, että ainut syy minulle on yrittää, että jos sinä haluat lapsen joskus, sisaruksen pikku neidille. Ettet voi sanoa, että suhde meni siksi kun MINÄ yksin päätin lapsiluvun olevan tässä.. Asia on minulle tärkeä, koska parisuhde vanhempien tyttöjen isän kanssa päättyi siihen, että hän yksin päätti ettei enää lapsia. Se oli niin kova paikka monen muun syyn lisäksi ettei suhteesta tullut enää mitään. Siksi halusin tehdä isännälle selväksi että jos hän haluaa, niin voidaan yrittää, mutta minulle riittää tämäkin.

Nuo asiat on niin vaikeita, ettei niistä osaa edes kirjoittaa. ymmärrän exän ajatukset toisaalta.. Keskimmäisen neidin sairauden on, tai ainakin osan siitä on sanottu tulevan exältä, sen geeneistä ja se sanoi ettei halua tuottaa tuskaa yhdellekään lapselle enää koskaan, mikä johtuu hänen perimästään.. Toisaalta me elettiin parisuhteessa ja keskimmäisen neidin elämä on mun mielestä hyvää ja aika lähellä normaalia (joo.. lapsena se oli tietty pyörätuolissa välillä niveljuttujen takia yms kaikkea paskaa..) mut silti.. ehkä olisi voinut edes yhdessä tehdä päätöksiä lapsi-asiasta.. Siksi halusin isännälle tehdä selväksi, ettei se ole syy lopettaa suhdetta että MINÄ olisin yksin asian päättänyt. Rakastan sitä niin paljon, että jos se haluaa vielä yrittää niin mukana oon vaikken ite ehkä sitä haluaisikaan.

On ollut hyvä olla. Niin kauheiden asioiden jälkeen elämässä on kuitenkin valoa ja iloa. On pikku neiti juttuineen.. Tuo ilon ja hymyn tuoja jokaisen huulille.. Niin hölmöjä ja päättömiä on sen jutut väliinsä.. On kaksi ihanaa murkkua joihin on hyvät ja lämpöiset välit, murkut jotka hakee äitiä juttuseuraksi ja joiden kans on kivaa touhuta yhdessä ja pelailla lautapelejä.. On kohtuukelvollinen isäntä, jonka viereen on kiva mennä maate ja jonka kans ei pahemmin tarvi taistella vaan arki menee kivasti yhdessä kaikkee tehden. Koti on ihana vaikka vuokra onkin ja työ tuntuu kivalta.. Harrastukset ja ystävät.. 

Lisäksi oon saanu enkelilapsen, lapsen joka on opettanu mulle elämästä paljon, lapsen joka on muuttanut mut ihmisenä. Hautausmaalla kun kävin pikku neidin kanssa viime viikolla.. pikku neiti leikki puista pudonneissa lehdissä ja nauroi.. joo paikka vaan oli hautausmaa.. se teki tilanteesta jotenkin koomisen.. Hautausmaasta on tullut paikka.. niin iloon, suruun kuin muistoihin..

Päättää tältä iltaa ja poistuu isännän viereen, se tuolla tuntuu pyörivän ja selkeesti odottaa mua viereen  onkohan sillä jotain mielessä eukkonsa varalle yön pimeille tunneille..