Jotenkin edellisen postauksen kuva oli niin synkkä, vailla valon pisaraakaan. Tässä on pieni valon ja toivon silta ilmestynyt elämään, pilvien takaa kuultaa jo kenties parempi huominen.. 

Pikku neidin tutkimukset on edelleen kesken. Osasta ollaan saatu jo tuloksia, onneksi hyviä tähän saakka. Päässä ei ole kasvainta ja sydämen rakenteetkin on kunnossa. Neurologi on kahden viikon kuluttua ja silloin saadaan loput vastaukset tehdyistä tutkimuksista. On tämä kyllä melkoinen painajainen ollut. Olenhan tietty vauhkonakin ollut, varsinkin ennen pään magneettia kun sairaanhoitajana tiedän että aivokasvain voisi tehdä tuon, mutta jotenkin ymmärrän itseäni. Takana on yksi elämää suurempi menetys, joka on avannut silmät sille maailman suurimmalle tuskalle, mikä tulee kun oman lapsen menettää. Menetys joka ei jätä koskaan rauhaan, vaan se kulkee kolauksena sydämessä oman tien päättymiseen saakka.

Sairaalassa oltiin pari viikkoa yöt kun minulla meni yöt  valvomiseksi. Yksi maailman ihanin hoitaja sanoi, että se on nyt tarpeen, että olette yöt osastolla. Voisin viedä kukkakimpun tuon ihanan hoitajan ovelle ja halata sitä. Se näki kuinka suunnaton tuska oli eikä valvominen ainakaan sitä helpottanut. Pään magneetin jälkeen osa tuskasta helpotti ja kotiuduttiin ja lähdettiin mökille. Jokainen päivä on tuonut helpotusta, uskoa ja luottamusta arkeen, kun uutta kohtausta ei ole tullut. Ja minä jopa nukun yöt ja vielä hyvinkin. Kiitos siitä taitaa kuulua isännän lämpöiselle selälle ja tasaiselle kuorsuulle. Siihen ku menee, niin uni maistuu.

Paljon olen miettinyt myös lapsi-asiaa. Uskaltaisiko? Asialla on puolensa, molempien vaihtoehtojen osalta. Edelleen pikku neidille ostetut Emmaljungan yhdistelmät odottavat kamarin nurkassa. Vielä ei ole päätöksen aika löytyykö uusi käyttäjä ehkä tästä kodista niille joskus vai onko niiden aika etsiä uusi koti. Iik aika kuluu!!! Syksyyn lupailin itselleni aikaa päätöksen tekoon..

Työrintamaan.. Meikkis täyttää elämänsä ensimmäistä kertaa päiväraha lappua!!!! Ja tuntuu niiiiiiiin hyvältä! Vuosikaudet maksanut liiton maksuja ja nyt saan työtön työtön.. litaniaa siihen lappuun kirjoittaa. Ilo siitä on kuitenkin lyhyt aikainen, hoitoalalla kun töitä piisaa. Ja tuokin kuukausi vain siksi että saan perhepäivähoitaja jutut selviksi. Niin sitä meinaan alkaa tekemään työkseni, ainakin joksikin aikaa. Sairaalassa tuli paljon pohdittua elämää ja asioita muutenkin. Jos nautin lasten hoidosta, pukemisesta, syöttämisestä ja niiden kanssa touhuamisesta, niin miksi en voisi tehdä sitä hetken työkseni ja saan samalla nauttia oman lapsenkin kasvattamisesta, jokaisesta sen oppimasta uudesta taidosta?

Paljon mietin yhden hoitajan kanssa käytyä keskustelua, siitä kuinka omaa tilaa ja harrastuksia pitäisi olla, aikuisten aikaa ja menoja. Ja sitä että yritänkö antaa lapsilleni itsestäni liikaa, sellaisia juttuja mitä itseltä kenties puuttui onnettomassa lapsuudessa. Perhana!! Jos nautin kotona perheen ja lasten kanssa olosta, perheen kanssa yhdessä tehdyistä reissuista, pienestä kädestä joka etsii puoli-unissaan minua vierestään yöllä, isompien tyttöjen kanssa tehdyistä asioista, niin miksi ihmeessä mun pitäis lähteä yksin viettämään aikaa?????Tämä on tuhottoman lyhyt hetki elämässa kun ollaan tiiviisti yhdessä, lapset lähtee maailmalle ja sitten on loputtomasti sitä omaa aikaa. Miksi tämä pitäisi vaihtaa omaan aikaan?? Eniten saan itselleni ajasta perheen kanssa, se tuo iloa ja voimavaroja elämään. Onhan se tietty joskus kivaa, se omakin aika, mutta monesti silloin on ikävä lapsia.. ja ukkoakin