Niin maanataina koittaa elokuu.. Se alkaa olemaan jo syksyä koulun alkuineen kaikkineen. Keväällä mietin että sitten tiedän haluanko/uskallanko vielä yrittää vai onko lapsiluku tässä. Ne ajatukset ovat pyörineet paljon mielessä.

Tänään kaupungilla ajaessani näin vanhemmat jotka työnsivät pyörätuolilla tytärtään. NAuttivat auringosta ja ulkoilusta. Mietin, että olenko jo saanut paljon kun elämässä on jo kolme melko tervettä, iloista ihanaa neitiä. Olisiko liian uhkarohkea kokeilla kepillä jäätä josko vielä yksi. Saattaisiko elämään tulla vielä lisää suurta surua jos lapsi olisikin pahasti sairas? Ei sen puoleen en minä sairasta lasta pelkää, keskimmäisen neidin sairaus on minut opettanut sairaan lapsen äitinä elämään. Mutta se suru lapsen kärsimyksen puolesta, jos niin kävisi.

Elämässä on kuitenkin niin paljon hyvää.. Kolme maailman ihaninta lasta, kohtuullinen ukko jonka kanssa on ihan mukavaakin, ystävät.

Yhtään en siis varmempi ole siitä uskallanko yrittää... vai onko hormonikierukka se mikä hoitaa ne vauva ajatukset pois.. 

Syli on tyhjä.. muttei totaalisen tyhjä.. Jos lisää surua tulisi elämään uuden raskauden/yrityksen myötä, onko minulla itsestäni annettavaa noille jo kolmelle olemassa olevalle lapselle? He ovat kuitenkin ansainneet äidin, jolla on syli heille, hymyä elämässä ja ihana arki. Mun elämäni kolme tärkeintä asiaa ansaitsee hyvän äidin, ei masennuksessa ja pohjamudissa rypevää eukkoa..

Vauvan haudallakin käytiin tänään.. Pieni sininen lentokone on edelleen haudalla.. pikku neiti olisi sen halunnut, mutta kuuntelin sen ja isännän jutustelua asiasta. - "Minä haluan tuon", tuumi pikkuneiti. Isäntä siihen:"sähän halusit sen vauvalle ostaa et sillä olis edes yks lelu ja toit sen tänne et vauva saa sen. Et sä voi sitä nyt ottaa" Pikku neiti siihen jatkoi "niin vauvalla ei olisi sit yhtään lelua täällä ja se olis surullinen"... niin pienen ihmisen ajatuksia, koskahan se oikein ymmärtää mitä se vauvan haudalla käynti oikein merkitseekään meidän perheelle..

Ikäväkin on.. Se ei katoa koskaan..