Kuukausi reippaasti on edellisestä postauksesta ja sitä onnellisuuden ja autuuden tunnetta ei  enää ole. Tekisi mieli riehua, potkia ja tuhota kaikki, siis totaalisesti kaikki eteen osuva.

Pikku neiti sai 12 päivää sitten kouristuskohtauksen, kunnollisen sellaisen josta toipumiseen meni pitkään. 2 kouristuksen jälkeen neiti oli niin, sekaisin, että itku tuli multa. Silmät meni eri tahtiin päässä, toinen katsoi mua ja toinen muualle, puhe sammalsi eikä neiti pysynyt pystyssä kävellessään.. Koko tenava ihan pihalla.. Siitä se on sitten lähtenyt.. Tutkimus toisensa perään.. Aineenvaihduntasairauksien etsintää, aivojen sähkökäyrää jo kolme kertaa, pään magneetti tulossa, sydänlääkäriä, sydämen vrk tutkimuksia, sydämen ultraa, neurologia, kummallisia oireita mihin kenelläkään ei ole selitystä..MIkä oireet aiheuttaa aivoissa vaiko oliko kyse sydämen ongelmasta. Äiti on ihan rikki.. Kohtaus ja toinen on tullut unessa, ja siitä lähtien ollaan vietetty yöt sairaalassa. En uskalla nukkua jollen herääkkään jos neidillä on kohtaus.. Surullinen ja niin rikkinäinen olo. Niin.. en olis 2 viikkoa sitten uskonut että tässä tilanteessa ollaan.. Mulla oli terve tyttö ja kovasti suunnitelmia, kivoja sellaisia kesän varalle.. 

Yhtä asiaa olen kunnolla ihmetellyt. Olin ensi alkuun ylihuolehtiva ja murehtiva äiti osastolla, niin hoitajille kuin lääkärille. Keskusteluapua yritettiin järjestää. Psykologi lomalla, vaihtoehtoina henkinen ensiapu ja sossutäti.. Hoitaja sanoi sitten et on vielä pappikin.. No sille sanoi et tuttu pappi se on, auttoi viime kesän vauvan menetyksen yli. JA avot koko suhtautuminen muuttu!!! En ollukaan ylihuolehtiva enää, vaan mun murhetta ja surua ymmärrettiin, ajateltiin et oon niin suuren asian jo menettäny ja tiedä mitä se tarkoittaa et murhe ei olekaan mitätön. On se perhana kumma et kun takana on vauvan menetys, niin sitten vasta ymmärretään mun menettämisen tuskaa ja pelkoa tällä kertaa. Miksi se muutti suhtautumista muhun niin radikaalisti??? Miksi hoitaja halusi oikein jutella ilman neitiä ja sanoi ymmärtävänsä nyt siitä menetyksestä kuultuaan minua. Ensin oli pitänyt minua täytenä pöhkönä joka on turhaan osastolla.."miksi te täällä olette, ei kun kotiin ja lomalle vaan" Ja tuon menetyksen kuultuaan, oikein ottaa olkapäästä ja lohduttaa, kun mua surettaa pikku neiti ja tulevaisuus..

Niin mulla on kivi hautausmaalla yhdelle, mikä on ollut elämän kauhein paikka. Jos siihen yhdenkän mun lapsen nimi kaiverretaan ennen mua, niin mut saa samaan kuoppaan laittaa.   Lapsen menettämisen tuska on jotain niin suurta, etten usko toista kertaa siitä enää selviäväni. Ei kukaan saisi mua sitä ymmärtämään, saati opettaa mua sen kanssa elämään, ei psykologi, ei psykiatri, ei pappi eikä jumala. Se on ihmiselle liikaa annettu kannettavaksi, jolloin se murtuu  

Joo ja ei menny vanhimman neidinkään jalan kanssa ns putkeen.. Nyt jalassa on hoku hemmetin air walker ja se saa sen maahan laskee seuraavat 2 viikkoa ja site sen vehkeen kanssa seuraavat kaks viikkoa pikkusen astua jalalla.. eli 10 viikkoa ainakin joku jalassa, jollei kipsi niin kova lasta joka pumpataan ilmalla tiiviiksi.. kontrolli heinäkuun lopussa ja katotaan jos sit pääsis astumaan keppien kanssa..Ja hauskaa tai aika koomista, et se kasvu linja on luutunu mikä siellä on ja joulukuussa voi olla edessä pohjeluun katkaisu ja kipsi jälleen et saadaan asentoa korjattua jos sääriluu ei enään nyt kasvakaan. Toisaalta noi on kuitenkin korjattavissa olevia juttuja.. toivon et pikku neidinkin kohtauksen syy olisi jokin sellainen joka voidaan hoitaa.....

Kiroilisin melkoisesti jos kehtaisin julkisesti...