Olen törmännyt kyseiseen ajatukseen viime päivinä. Kun lasta ei saanut elävänä syliin tai sen menettää pian sitten, sitä ei voisi kaivata, pitäisi pystyä jatkamaan elämäänsä, niin kuin mitään ei olisi sattunut, asiasta pitäisi päästä nopeasti ylitse. Olen paljon miettinyt ihmisiä jotka moista elämän ajatusta jakavat. Ovatko he koskaan menettäneet jotain tosi tärkeää ihmistä tai vaikka omaa lastaan??

Se on elämässä sellainen paikka, että se laittaa arvot ja ajatukset totaalisesti uuteen uskoon. Osa ystävistä jää taakse, mutta elämään tulee ihmisiä, jotka jakavat saman surun. Ihmisiä, jotka tietävät ettei se asia unohdu koskaan, se on särönä sydämessä lopun elämän. On hyvä tunne kun elämään on löytynyt näitä ihmisiä, jotka elävät samaa suru-elämää lapsen menetyksen jälkeen. On helpompi surra kun siihen on "lupa", ainakin juuri tuo, joka jakaa saman asian tietää miksi itkettää tai miksi olen riekaleina.

Olen etsinyt kaunista enkeliä haudalle. HAluaisin viedä sinne enkeli pystin joka kertoo juuri tuosta minun enkelistäni, minun rakkaudestani siihen. Vielä ei sitä täydellistä enkeliä hauta koristamaan ei ole löytynyt, mutta jossain se on. Olen miettinyt pitääkö minun lähteä Jyväskylään sitä hakemaan. Siellä on sellainen kauppa kuin Pieta Enkelikauppa. Sieltä sen varmasti ainakin löydän :-)

Ikävä on ollut viime päivät..