Olin tänään parturissa, ilmaisessa uusinnassa. Viikko sitten otettu väri meni totaalisesti pieleen ja jo silloin parturi tuumi että laitetaanko heti uusi päälle. Ajattelin tarkastella tilannetta rauhassa kotona, mutta tulin itsekin siihen tulokseen, että uusi väri ja nopeasti!

Tänään olin sitten väriä laitattamassa. Siinä värin vaikutusaikaa kulutellessa lueskelin kampaamon lehtiä. Yhdessä lehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli kuolemasta. Artikkelin paras ajatus oli kuoleman pohtiminen parisuhteessa. Kuinka erilaisella tavalla toista tarkkailisi vaikka aamupala pöydässä jos tietäisi hetken olevan viimeinen tai miten sanoisikaan heit, jos tietäisi ettei enää milloinkaan nähdä.

Tuossa on paljon niitä ajatuksia joita lapsen menettäminen on minulle tuonut. Menettäminen aukaisi silmät elämän hauraudelle, sille että mitä tahansa saattaa tapahtua seuraavassa hetkessä. Menettäminen vei sen entisen perusturvallisuuden tunteen elämästä, ja opetti sen, ettei seuraavaa hetkeä välttämättä ole ja jos onkin niin se ei välttämättä mene niin kuin toivoisi. Se muutti tapaani tarkastella lähi-ympäristöä ja läheisiäni.

Lapsen menettäminen muuttaa ihmistä enemmän kuin kukaan voisi uskoa. Itsekin ihmettelen joskus kuka sisälleni on muuttanut, kun tuntuu niin vierailta jotkut ajatukset kun vertaa entiseen elämääni. Lapsen menetyksen kanssa oppii elämään, niin kokeneemmat kertovat. Suurin tuska ja ahdistus on jo minullakin takana. Se liittyy aikaan kun asia oli juuri tapahtunut. Tämä vuosi on hionut surun terävimpiä reunoja, se on kuivannu muutamat kyyneleet rakkauden ajatuksilla, siitä että olen äiti, enkelin äiti. Tämä aika ei kuitenkaan ole vienyt ajatuksia yhdeksikään päiväksi pois tapahtuneesta eikä ole opettanut hyväksymään asiaa. On hetkiä jolloin miksi-kysymys riehuu mielessä, niin tuskaisena että tekisi mieli huutaa. Aika on kuitenki näyttänyt ettei siihen kysymykseen tule milloinkaan vastausta miksi meiltä lapsi otettiin enkelten joukkoon.