Tänään tuli kirje Käpy yhdistykseltä. SIinä kerrottiin tulossa olevasta perheviikonlopusta. Oli ihan pakko sanoa siitä isännälle, tuntuu jotenkin, että se tarvis paikan asiaa käsitellä, muutenkin kuin yksinäisinä hetkinään haudalla. Se kun puhuu niin paljon siitä miksei isän surusta puhuta. 

Ja ensimmäistä kertaa se ei tyrmännyt ajatusta! Kuunteli ja kysyi oikein vielä ohjelmastakin. Yöllinen muistohetki aikuisille olisi varmasti se meille tärkeä hetki, mikä oli ohjelmassa. Se, että ihan kahden saataisiin asian kanssa pysähtyä, ilman lapsia ympärillä. TAidanpa pistää hakemuksen tuonne. Hyvää minullekin tekisi tuo viikonloppu.

Ohjelmassa oli myös kouluikäisille vertaistukiryhmät surun käsittelyyn. Itse koen, etten halua meidän kouluikäisiä mukaan tuonne. Tietenkin he tietävät mitä enkeliveli merkitsee ja kyyneleitäkin sen vuoksi silloin itkettiin, mutta haluan että tytöt jatkavat huoletonta lapsen elämää ilman sururyhmää. Ja keskustellaan sitten yhdessä jos he asian käsittelyyn kaipaavat tukea. Ei vatsaan menehtynyt sisarus heille vielä niin konkreettinen sisarus ollut kuin minulle ja isännälle. Meneeköhän ajatukseni ihan pieleen, mutta tuntuu vaan siltä, että lapset ovat jatkaneet lapsen elämää ja niin haluan asian olevankin. Eri tilanne olisi jos he olisivat ehtineet lapsen kanssa elää, silloin hekin tarvitsisivat asian jakamista mutta nyt riittää enkeliveli ja haudalla silloin tällöin käynti heille ja normi-arki teinimurheineen, onko huppari oikean värinen ja voiko näissä housuissa mennä kouluun :-)

Minulla on ollut jokin kumma tunne.. Pelkään olla onnellinen, pelkään sitä jos tuntuu hyvältä, onnelliselta, että jotain pahaa taas tulee jos asiat on hyvin.  Pelkään jos nautin auringosta ja kirkkaasta hangesta, ulkoilusta pikku neidin kanssa, että pian tapahtuu jotain kauheaa. Liika hyvä olo tarvitsee vaakakuppiina paskaa ettei tunnu liian hyvältä..

Äh kömmin isännän viekkuun ja huomenna parturiin. vaihtuu niin väri kuin mallikin ja pikkuisen jännittää :-)