Ilmassa on tuon katastrofaalisen päivän tulemisen enteitä. Vauva, hauta ja asian pyörittely mielessä riivaavat minua.  Vauvat ja raskaana olevat saavat minut tolaltaan ja kohtuuttoman surulliseksi ja silti olen liian peloissani edes uskaltaakseni ajatella tahtovani samaan tilaan itsekin.

Töihin meno on tullut kurjemmaksi ja kurjemmaksi.. Katsella tuota kasvavaa vatsaa ja miettiä, että minulla olisi juuri samanlainen, lasketuissa ajoissa vain reilun viikon ero. On kauhea katsella toisen onnellista odotusta, 4-D ultrakuvia kauniin vauvan kasvon piirteistä ja purra hampaita yhteen kyyneliltä kateudesta, kun minunkin pitäisi saada elää noita hetkiä juuri nyt. Ne on kauheita tunteita ja siksi jokainen töihin meno on niin vaikeaa. Jos viitsisi mennä hakemaan sairaslomaa..

Nämä tunteet ovat jännä asia. Olen miettinyt sitäkin, miksen kuitenkaan halua, että toisellekin kävisi huonosti, että sekin näkisi kuinka kauheaa tämä on ja toinen saisi huomata mitä tuskaa käyn läpi. Ei, niin en ajattele. Hampaita purren haluan jakaa toisen onnen ja jutella sivistyneesti raskaudesta, sen kulusta ja ultrakuulumisista vaikka sisin parkuu kuin pikku kakara. Ehkä jonain päivänä kerron että meillä pitäisi olla samanlaiset mahat ja odotus samassa vaiheessa.. Vielä en siihen pysty.

Käpy yhdistyksen perheviikonloppu jäi sitten. Kuinka ollakaan töitä on juuri silloin lauantaina. Ärsytti rankasti, mutta lomaa sille viikonlopulle ei onnistu saamaan millään. Oikein valita sai perjantain iltavuoron, lauantain aamun tai illan tai sunnuntai- aamun. Vaikka minkä olisi valinnut niin reissu olisi mahdoton. Pienen työyhteisön takia homma on niin vaikeaa kun yhtäkkiä tarvitaankin kolmeen vuoroon väki ja kuinka ollakaan se on juuri tuona viikonloppuna. Olisin niin tarvinut asian jakamista, niin vaikeita asioita  ja tunteita olen käymässä tällä hetkellä läpi.

Olin ystävän kanssa kahvilla paikallisesssa ravintolassa. Nuoripari tilasi ruuat ja söi rauhassa. Vauva itki niillä ihan koko ajan, 3 viikon ikäinen kertoivat tarjoilijalle. Koko aikana tuolle vauvalle ei annettu mitään, ei pulloa ei tissiä. Ei ne vauvat pahuuttaan huuda ja varsinkaan 3 viikkoinen.. Oli aika lohduton kahvittelutuokio kun pieni vauva itkee lohduttomasti.. ja omassa sylissä on tyhjä paikka jossa olisi lohdutusta voinut antaa pienelle itkevälle vauvalle..

 Työasiaa.. olen päättänyt syksyllä vaihtaa työtä. Tykkään lasten kanssa tehdä kaikkea, niin ajattelin kokeilla vaihtaa hoitsun ammatin perhepäivähoitajan hommiin. Saan olla pikku neidin kanssa kotona ja silti syli on täynnä "lainalapsia" MIkään rahasampohan se homma ei tietty ole mutta saisi muuta tekemistä kuin tämä jatkuva yövuoro. Ja kerran lapsista tykkään niin miksi ei? Lapset on aitoja ja on hieno olla pienen ihmisen elämässä aikuisena johon voi luottaa ja joka hoitaa hyvin. Ja toinen syy on tämä nykyinen työ, tai ei työssä vikaa ole mutta esimiehen kanssa ei oikein natsaa hyvin ja onhan jatkuva yökin aika kuluttavaa. Kesän haluan vielä nauttia, nyt kun on kunnon lomakin.

Istuttiin isännän kanssa terassilla kotona illalla. Mietin paljon viimeistä vuotta, viime kevättä kun kaikki hetkessä mureni ja kesä meni kuin sumussa.  En muista viime kesästä paljoakaan. Koko ajan piti mennä ja tehdä, ei pystynyt pysähtymään yhtään että olisi ehtinyt ajattelemaan asioita. Haluaisin elää tämän kesän ilman suurta surua, uutta katastrofia. Olla möllöttää isännän ja tenavien kanssa. Ilman jatkuvaa itkuun purskahtamisen pelkoa. Ei se suru tietty elämästä ole mihinkään kadonnut mutta haluaisin kuitenki edes vähän iloisemman kesän. Jo lastenkin takia.

On ollut ihana saada kommentteja teiltä jotka blogiani luette! Ne ovat minulle tärkeää vertaistukea, en ole yksin vaan juuri sinä saatat olla se joka jakaa samoja ajatuksia. Muutamalle on tehnyt mieli vastatakkin, tuntuisi hyvältä jakaa ajatuksia saman kokeneen kanssa enemmänkin vaikka kirjoittamalla sähköpostia