Täällä valvon.. kotona, en edes töissä. Ajatukset seikkailee herkillä laduilla niin parisuhteen kuin fiilisten kanssa. Ei kyyneleitä kuitenkaan, vaan tasaista matalapainetta Youtuben haikeiden biisien parissa.

Parisuhteestakin positiivisin mielin, voiko olla enempää rakastaa jos mies sanoo, että mieskin suree, suree yhteistä menetettyä lasta.. Voiko ketään rakastaa enempää kuin suomalaista miestä, joka ei koskaan puhu ylimääräisiä, saati vanno rakkauksiaan ja joka sanoo surevansa menetettyä lasta? Ja se vielä tulee niin luonnollisesti, yhteisten juttu tuokioiden aikana.. Niin pieni asia ja se saa mut välittämään tuosta kuorsaavasta jörristä niin paljon..

elämästä.. surullisista muistoista joista on selvitty..rakkauksia ja niiden loppumisia.. oman lapsen menetys on kuitenkin jotain niin suurta, että se on muuttanut minua ihmisenä enemmän kuin mikään muu..

Onkohan jokin kevätmelankolia iskemässä otteensa minuun kun ajatukset seikkailevat tälläisillä poluilla.. poistun jörrin kylkeen kiinni.. ainakin se lämmittää sängyssä mua ja siihen on hyvä nukahtaa, kuorsaavan jörrin selkää vasten käpertyneenä..