Kävimme tänään yllättävän keskustelun isännän kanssa. Emme ole suru asioista hirveästi puhuneet vaan molemmat käsitelleet tahoillamme asiaa. Lukaisin hänelle yhden runon kengistä, lapsensa menettäneen kengistä ja siitä keskustelu lähti.

Isäntä kommentoi runoa, ettei taaskaan mainittu miehestä mitään! Isäkin suree siinä missä äitiki ja kulkee ihan samanlaisilla kengillä, miehen kohdalla ehkä saappailla jotka hiertävät jalkoja, lapsensa menettäneen miehen saappaissa. Lapsen menetys on ihan samalla tavalla miehen mielessä mutta jotenkin isän suru tuntuu kyllä jäävän jonnekin äidin surun taakse.

Mä kuitenkin tiedän isännänkin surevan, surevan varmasti ainakin yhtä paljon kuin minäkin. Se vaan käy yksin hiljaisuudessa haudalla, vie kynttilän ja pohtii asiaa yksinään. Ei sano käyneensä haudalla, pelkääkö se, että huomaisin sen suuren surun? Mutta näen haudalla kynttilät, suurten kenkien jäljet..

On varmasti miehelle kova paikka, ensimmäinen oma poika ja se on siellä maassa, hautakiven alla.. En tietenkään sano että se tyttö-sukupuolta mitenkään vähemmän rakastaisi, vaan sekin on sille tärkeintä elämässä, mutta kai miehelle oma poika on iso asia. POika jonka kanssa rassata autoja, tehdä miesten juttuja, olla pojalle se esikuva maailmassa, miehen malli..

Oon surullinen isännänkin puolesta..