Mieltä vaivaa kaipuu.. vauvan kaipuu.. Vaikka kuinka yritän itselleni vakuutella kuinka helpolla pääsee kun neitikin on jo niin iso, ja pääsee omiin juttuihinsa paremmin niin silti jostain takaa, mielen syövereistä hiipii kaipuu..Tuhisevan nyytin lämpö sylissä, se tuoksu mikä vauvasta tulee, se kun pitelet vauvaa ihon lähellä ja se rauhoittuu siihen.. Kauhea kaipuu noihin asioihin.

Kateellinenkin olen. Niille ihmisille joilla riittää rohkeus yrittää uudelleen ja uudelleen, pettymystenkin jälkeen. Miksi minä olen tälläinen etten uskalla heittäytyä uuteen yritykseen, vaikka vauvalle olisi paras mahdollinen hetkikin tulla. Pelottaa jos se taas päättyisikin surullisesti. Olen jotenkin saanut itseni kasaan, pystyn nauttimaan lapsista ja hymykin kuuluu elämään. Jos uusi raskaus päättyisikin huonosti, olisiko se mahdollisesti se viimeinen niitti joka ehkä upottaisikin minut enkä siitä kuopasta pääsisi ehkä ylös?

Ehkä vielä, antaa ajan hetken vielä kulua ja tehdä surutyötään. En voi itkemättä katsoa sydänääniä ohjelman pieniä vastasyntyneitä, niin ihania ne ovat. Olisin halunnut pienen poikani syliin, edes pieneksi hetkeksi elävänä. Olen katkera siitä että sain katsella tuota pientä, pientä joka oli jo lähtenyt enkeliksi. En nähnyt enkelin silmiä, en ilmeitä. En saanut tuntea lämpöä sylissäni, en kokea pientä kättä ottamassa sormestani kiinni. Katkeruus ja kiukku noista viedyistä hetkistä meinaa vallata välillä mielen.

Onneksi on nuo neidit, hymyn tuojat