Olen viime ajat miettinyt paljon elämää, sen tarkoitusta ja sitä millaisena minä sen koen. Olen miettinyt myös paljon kanssa ihmisten kokemuksia ja sitä kuinka paljon kunkin selkä on kestänyt ja mikä on ollut se viimeinen niitti, kun kuppi on viimein mennyt nurin.

Syynä näihn pohdintoihin on ollut huono omatunto. Olen potenut sitä siitä, että on ollut jotenkin mukava olla. On hullua ja kenties sairasta tuntea oloaan onnelliseksi kun pitäisi surra menetettyjä raskauksia ja vauvoja. Onko elämä tehnyt minusta jotenkin tunteettoman kun koen iloa tälläisen elämän keskellä? Onko elämä avannut vastoinkäymisillään silmiäni, että näkisin pimeyden läpi niitä hyviäkin asioita? Olenko lapsuuteni aikana kokenut jo niin paljon että olen tullut liian realistiseksi.

Niin.. tuo minun lapsuuteni ja nuoruuteni eivät ihan onnellisia ja auvoisia ole olleet, niin kuin joku aikaisemmasta postauksesta on saattanut lukeakin. Ja paljon on elämässä paskaa tullut vastaan verrattuna moneen muuhun. Vaikka suru ja ikäväkin on mukana joka päivä, niin silti tuntuu että aurinko paistaa pilven reunan takaa. Olen kelaillut paljon niitä hyviä asioita elämässa. On kolme ihanaa neitiä ja kiva koti ja isännänkin kanssa viihdyn. Sitäkin olen miettinyt, jos antaisin itseni surulle, veisikö se minut kokonaan ja nuo kolme neitiä jäisivät ilman osallistuvaa äitiä. Paskoja asioita sattuu ja meille kävi niin kauheasti kuin kävi. Mutta onneksi elämässä on niitä ilon ja onnea asioita. Pitää koittaa pitää lippua korkeaalla, sillä tuskin nämä ovat olleet elämäni viimeiset vastoinkäymiset. Leuka nöyrästi rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!!

5 hyvää tälle päivää:

auringon säteet pakkaspäivässä, pikku neiti isänsä sylissä hassuttelemassa ja molemmilla hymy huulilla, hyvä ruoka (ah niin maallista jauhelihakastiketta, ite tein mut hyvää oli) vanhimman neidin syntymäpäivä ja keskimmäisen leirin suunnittelua sen kanssa.. Niin ja bonuksena laskiaispullat :-P