Lumihiutaleet sulavat auton ikkunaan,

vastaan ajaa kasvottomia ihmisiä.

Ajatukseni kulkevat jossain muualla,

ei tiessä eikä vastaatulijoissa.

Elämässä ja enkeleissä.

Kysymyksissä ja syytöksissä.

Yksinäiset hetket auton ratissa ovat minulle se surutyön tekopaikka. Ajellessa saan yksin ajatella mitä on tapahtunut ja miltä se minussa tuntuu. Se on paikka antaa kyynelten tulla, kuunnella lohduttavaa musiikkia. Se on paikka raivota, purkaa kipua ja tuskaa. On ollut hetkiä jolloin sisällä kipu on ollut niin suuri, että on tarvinut fyysisen kivun sen käsittelemiseen. Musiikkia niin lujaa että korviin sattuu.. Siitä tiesi että oli edes elossa.. Taidan olla melkoinen riski liikenteessä, ajaessani välillä niin ajatuksissani etten muista matkasta mitään

Minulta puuttuu keino käsitellä tätä surua. On mentävä jonnekin, missä voin jotenkin käsitellä tätä, saatava välineitä työstää sitä ja ennen kaikkea saada se ulos tuolta sisältä. Tuo viimeinen menetys ei aiheuta mitään tunteita, kuin olisin pistänyt koko asian laatikkoon ja tunkenut sen vaatehuoneen perälle ja elän kuin sitä ei koskaan olisi tapahtunut. On ollut niin suuria asioita ettei saa niitä työstettyä, juuri kun edellisen kanssa edes selvisi, tuli uusi paska niskaan ja veti minut ihan lukkoon taas.

Tämän päivän lehdessä oli ilmoitus alkavasta sururyhmästä, ryhmästä jossa taiteen keinoin työstetään surua. Mietin olisiko se minulle se oikea paikka? Käpy ryhmään en ole saanut mentyä, mielessä ajatus josko ne nauravat minun surulleni siellä kun menetin odotus vaiheessa lapsen ja toiset ehkä vasta lapsen synnyttyä. Asiaa pitäisi työstää, koska tämän viimeisen jälkeen isäntä ei taida haluta enempää, joutua enää kokemaan tätä uudestaan ja uudestaan.