On ollut jotenkin hyvä olla muutamina viime päivinä. Päivät ovat olleet työntäyteisiä, mutta on ollut kiva mennä töihin ja kotonakin olen jaksanut paremmin touhuta. Olen ihmetellyt itseäni, kun minusta on tullut niin saamaton joidenkin pientenkin asioiden kanssa. Onko puhti kateissa vai onko se tähän alakulofiilikseen liittynyt juttu, kenpä tietää. Nyt olen saanut hoideltua noita juttuja pois ja verokortin postittaminenkin onnistui.. Se kun kuului kategoriaan pitäisi, pitäisi muttei saa aikaan, ei sitten millään. Jihuu, huomenna on edessä ensimmäinen päivä pitkästä aikaa kun ei ole edessä yhtään jahkuntaa asioista joita pitäisi tehdä, vaan kaikki on tehtynä mitä on ollut tarve.  Mitenkähän sitä selvitäänkään huomisesta kun ei ole tehtävää?

Tuon alkukesän pikkuenkelin syntymän jälkeen minulle tapahtui jotain, minun on ollut tosi vaikea lähteä mihinkään vaikka olen aina ollut ihminen joka nauttii sosiaalisista kontakteista ja tapahtumista. Ennen rakastin järjestökuvioita, joissa oli tehtävää ja sai olla menossa jatkuvasti. Viime vuoden kesä ja loppu vuosi menivät kotona möllöttäessä. Nyt olen jotenkin nauttinut kun sain mentyä järjestöympyröihin takaisin ja sieltä alkaa elämään vetäviä juttuja tulla eteen. Nyt on tulossa messut, jonne mennään ja sitä varten on palavereita ja kaikkea, että siellä pystytään ihmisille tietoa jakamaan. Ja tuntuu mukavalta. Vaikein paikka oli mennä noiden yhdistystuttujen eteen ja kertoa miksi olen ollut kuvioista poissa hetken. Kun se oli tehtynä, niin on ollut helppo jatkaa siitä mihin asiat ovat jääneet. Sihteerin pestiä minulle tyrkytettiin kovaa tästä kahdeksi vuodeksi. Kerroin rehellisesti etten selviä sellaisesta vielä, välillä kun jonkin kirjeen postittaminen tai maitopurkin haku tuntuu ylivoimaiselta ja noissa sihteerin hommissa pitää asiat todellakin tehdä ja ajallaan tai menee monen ihmisen työ hukkaan. Vuoden lupasi vanha sihteeri jatkaa ja sitten jos voimavarat riittää niin minä jatkan.

Vauvojen katseleminen ei ole ollut vaikeaa, niin kuin se välillä oli. Nyt on ihmeellinen helpotuksen tunne, kenties se on jokin suojamekanismi itselle, kun katsoo vauvoja. Näkee ne itkevinä ja äidit väsyneinä ja kiinni vauvoissa olevina. Neiti alkaa olemaan meillä jo aika iso tyttö, jotenkin lapsi parhaassa iässä. Touhuaa ja toimittelee vailla huolia ja murheita eikä silti ole koko ajan kiinni ja nukkuukin jo yöt kohtalaisesti. Alkaa pääsemään helpommalla. Olen paljon miettinyt millaista elämä olisi jos nyt olisi vauvakin. Onhan se rankkaa aikaa ja sitä toivoin enemmän kuin mitään muuta, mutta näin kävi ja nyt näillä jääneillä korteilla on pelattava. Toisaalta olen miettinyt jollei vauvaa enää tulisikaan, lakkaisinko milloinkaan ikävöimästä vauvaa, sen tuoksua ja pehmeyttä, sitä tunnetta että olen tärkeä kun saa vauvan rauhoittumaan. Nyt pitää hetki ladata ukon kainalossa akkuja ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo

viisi hyvää..

+nukahdin yövuoron päälle isännän kylkeen kiinni ja sen lämmin iho tuntu hyvältä, lohdulliselta

+pikku neidin nauru ja jutut

+kesän asuntovaunureissujen suunnittelu

+päiväkahvit kahvilassa kesken apteekkireissun

+yksinäinen hetki autossa matkalla töihin, Yön levyä kuunnellen