sekaisin siis ajatusten kanssa.. Huomaa pinnaa kiristävän tämä jännitys. Se ajatusten ja tunteiden sekamelska mikä tuon jälkiehkäisypillerin ottamatta jättäminen sai aikaan. Olikohan päätös nyt sitten oikea vai olisiko pitänyt kuunnella sisintään ja ottaa se ja antaa itselleen aikaa toipua. Onneton mies kun sekoitti pakan kommentillaan..

Kuinka kupoli kestää jos taas käy huonosti. Ainakin osaan nyt vaatia heti kaavinnan joka päättää piinan nopeammin. 

Pää on ollut hajalla eilen melkoisesti muutenkin. Mehän muutimme tähän kotiin syksyllä. Eilen aamulla kun luin paikallista lehteä kuolinilmoitus sivulla oli kuolinilmoitus.. Niiden vauvan ilmoitus, jotka asuivat tässä ennen meitä.. kuollut ja syntynyt samana päivänä. Ne odotti sitä tässä asuessaan ja nyt sille oli käynyt noin. Olen ihan järkytyksissäni. Tekisi mieli laittaa heille kortti edes vaikkei tuttuja ollakaan. Tämän talon kolmea asukasta yhdistää sama asia, kaikki ovat menettäneet lapsensa.. niin me kuin edelliset asukkaat sekä tuvan rakentaneet jotka menettivät aikuisen poikansa.. 

Miten paljon lapsensa menettäneitä loppu viimein onkaan..Jotenkin kun näihin piireihin on joutunut, on tullut huomaamaan, etten ole yksin tämän asian kanssa. Suomen tasoisessakin maassa, huippu hyvästä terveydenhuollosta huolimatta lapsia menehtyy. Ennen lehteä lukiessani mietin vain jollakin käynyttä kamalaa onnettomuutta kun lapsen kuolinilmoitus oli lehdessä, mutta oma kokemus on tuonut sen perheen ja läheisten aseman siinä tilanteessa esiin. Ja sen että niitä lapsia tosiaan menehtyy yllättävänkin paljon. Neuvoloissa ja mediassa annetaan liian ruusuinen kuva odotuksesta ja lapsen saamisesta. Mielestäni pitäisi tuoda esiin myös sitä, ettei aina kirjalla ole sitä onnellista loppua jossa äiti hymyilee onnellisena synnytyksen jälkeen rusoposkinen vauva sylissään. Annetaan liian vähän huomiota sille että toisinkin voi mennä vaikka niin voi käydä kenelle tahansa ja vielä useammankin kerran. En tiedä pitäisikö olla johonkin vauva-aiheiseen lehteen asian tiimoilta yhteydessä, että he toisivat esiin vaihteeksi kolikon toistakin puolta. Niitäkin vanhempia joista tuli isä ja äiti, ilman rakasta lastaan. 

Tähän yksi paljon mielessä pyörinyt kirjoitus kengistä, lapsensa menettäneen kengistä.. Kirjoittaja ei ole tiedossa mutta netistä sen löysin aikoinani.

Minulla on jalassani kenkäpari.
Ne ovat rumat kengät.
Epämiellyttävät jalassa.
Vihaan kenkiäni.
Joka päivä käytän niitä ja toivon, että minulla olisi 
toiset kengät.

Joinakin päivinä kenkäni tekevät niin kipeää, että en usko 
voivani ottaa enää yhtään askelta.
Silti pidän niitä edelleen.
Minua katsotaan pitkään näissä kengissä.
Ne ovat myötätuntoisia katseita.
Näen toisten silmistä, että he ovat iloisia, että nämä 
ovat minun kenkäni eivätkä heidän.
He eivät koskaan ota kenkiäni puheeksi.
Jos he saisivat tietää, miten kauheat nämä kenkäni ovat, 
se saattaisi tehdä heidän olonsa epämukavaksi.
Jotta kukaan todella ymmärtäisi näitä kenkiä, niillä pitää kulkea.
Mutta, kun olet kerran laittanut ne jalkaasi,
et voi koskaan ottaa niitä pois.

Nyt olen huomannut, etten ole ainoa nainen, 
jolla on tällaiset kengät.
Maailmassa on monta paria näitä.
Jotkut naiset ovat kuin minä,
heihin sattuu päivittäin, kun he yrittävät kulkea niillä.
Jotkut ovat oppineet kulkemaan niillä niin,
ettei satu ihan niin paljoa.
Jotkut ovat käyttäneet niitä niin pitkään,
että menee päiviä ennenkuin he muistavat miten paljon heihin sattuu.

Kukaan nainen ei voi ansaita näillä kengillä kulkemista.
Silti, näiden kenkien vuoksi olen vahvempi nainen.
Nämä kengät ovat antaneet minulle voimaa kohdata mitä vain.
Ne ovat tehneet minusta sen joka olen

Tulen ikuisesti kävelemään lapsensa menettäneen naisen 
kengillä.