Olen alkanut seuraamaan erilaisia blogeja. Ennen luin odotus ja onnellisen lopun blogeja. Nyt huomaan palaavani, ei välttämättä niin onnelliseen odotukseen päättyviin blogeihin ja blogeihin keskenmenoista, lapsettomuudesta ja surun kanssa elämän opettelevien ihmisten blogauksiin. Näissä tunnelmissa on ollut helpompi samaistua tilanteeseen ettei tämä välttämättä koskaan tulekaan päätymään iloiseen odotukseen ja vaunujen työntelyyn.

Sen keskenmenon joka oli toukokuun lopussa, 19+4 viikolla kun synnytin enkelin, sen jälkeen olin valmis yrittämään uudelleen siltä seisomalta, heti kun vaan tutkimustulokset olisivat valmiit. Hetkeäkään mielessä ei pyörinyt ajatus ettei enää ja halua laittaa hanskoja naulaan asian tiimoilta. Olin varman seuraavan yrityksen onnistumisesta, siitä että tuo kerta oli vain onnettoman huonoa tuuria, paska mäihä niin kuin joku asian ilmaisi.

Nyt tämän keskenmenon jälkeen on ajatukset seikkailleet kummallisilla vesillä. On tuntunut siltä, että tästä pudotuksesta nousemiseen tarvitaan nyt aikaa ja paljon. Ei pää kestä yrittämistä, testin viivojen kyttäystä ja sitä kauheaa tuskaa odottaa miten käydään ja koska taas menee kesken. Usko pelkkään huonoon tuuriin sai melkoisen kolauksen ja usko onnistumiseen on tiessään. Kerran jo 2 keskenmennyttä raskautta, niin miksei kolmannellakin ole taas vieläkin suuremmat mahdollisuudet mennä kesken?

Yhdessä blogissa oli pohdintaa sekundäärisestä lapsettomuudesta. Mietin olemmeko me sellaisia, jollei elävää lasta enää tulisikaan vaan keskenmeno toisensa perään vai tarkoittaako se ettei edes raskaus alkaisi? 

Näihin aikoihin saakka ajattelin, että vauva vielä tulee ja pian eletään taas pienen vauvan ja uhma-ikäisen arkea. Pääkopassa on kuitenkin kupongit menneet uuteen järjetykseen ja ajatus josko lapset olisivat tässä kalvaa mieltä. Jotenkin on niin herkässä, ettei kestäisi taas pian uutta menetystä. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet täynnä menetystä. 2008 kuoli rakas isoisä, 2009 rakkaista rakkain isoäiti ja vuodelle 2010 kaksi enkeliä, rv 19+4 ja 9+1. Mitenkähän paljon tuskaa ensi vuosi tuokaan tullessaan?

Olen ajatellut myydä vaunut pois. Ne ovat sisällä muistuttamassa siitä, että niissä pitäisi olla vauva. En ole halunnut niitä varastoonkaan viedä, että pysyvät hyvänä. Olisikohan aika laittaa ne eteenpäin kiertoon, päästää ne perheeseen jossa ne pääsevät siihen tarkoitukseen mihin ne on tehtykin, kyyditsemään pikku-epeliä. Saman voisi tehdä turvakaukalolle ja sen telakalle, nekin kun ovat makkarin yläkaappeja täyttämässä. Jos odottaisi vielä hetken ja kuullostelisi itseään ja vasta hormooni- ja tunnemyrskyn hieman rauhoituttua tekisi niiden suhteen päätöksen.

Tästä tuoreesta keskenmenosta en ole saattanut monelle edes kertoa. En kestä sitä voivottelua ja surkuttelua, en niitä katseita, joista paistaa se voivotus, kun tuolle taas kävi näin. Töissä kun sairaslomalapussa oli asia kerrottuna juttelin korkeimman pomon kanssa antaessani ne laput, etten halua, että yksikään tietää miten minulle kävi. Saappa nähdä pysyykö asia sen takana. 

Joulu, onneksi se on täällä ihan kohta. Se on mulle hirveän tärkeää aikaa. Ei lahjojen, ei siivouksen eikä hössätyksen vuoksi vaan siksi että lasten kanssa yhdessä ololla on jokin taian omainen merkitys. Ollaan yhdessä ja muistetaan rakkaita joiden haluaisi olla täällä myöskin. Tänä vuonna ostin kynttelikköön neljä pitkää valkoista kynttilää, olkoon yksi isoisän, yksi isoäidin ja kaks noiden enkelilasteni kynttilöitä. Valona mukana ohjaamassa meitä eteenpäin kohti sitä yhteistä aikaa siellä jossain. Haudalle jokainen saa myöskin kynttilän, mutta noin he ovat ajatuksissa mukana yhdessä ollessakin. Ja nautin mä kyllä puhtaasta kodista ja kersojen piparien leipomisen riemustakin. Ihania ja niin tärkeitä hetkiä. Jouluevankeliumi meillä on tavattu lukea joulupöydässä ennen ruokaa. Tämän vuoden tapahtumat ovat laittaneet minut kuitenkin miettimään pystynkö sitä tänä vuonna kuuntelemaan. On niin usko yläkertaan mennyt ja välit poikki ainakin toistaiseksi, että taidan tästä joulusta skipata uskonnon kokonaan ja kerrankin keskittyä siihen paljon puhuttuun lasten lahjajouluun ilman joulun syvempien tarkoitusten esilletuontia. 

Niin ja tammikuussa on edessä lääkärireissu. Jollei ajatukset rauhoitu ja asian käsittely etene, niin traumaperäinen stressireaktio on vienyt meikkisen enkä minä ole sen herra ja taidan tarvita jotain apua sen kanssa. Ei vieläkään kyyneleitä vaan tajutonta raivoa ja kiukkua. 

Hyvää joulua siis.. vanhempien likkojen visio piparkakkutalon asukista kuvassa..