Viime kuukausina monet asiat on kasaantuneet pöytälaatikkoon. Ei ole ollut voimavaroja selvitä kuin ihan perusasioista, arki elämästä lasten kanssa. Pikku hiljaa on elämä alkanut sarastaa ja olen alkanut purkamaan tuota tekemättömien asioiden pinkkaa. On ollut suuritöisiä asioita, jotka on jääneet odottamaan sitä hetkeä, että jaksaisi keskittyä niiden tekemiseen.

Viimein tänään sain yhden ison jutun tehtyä! Vammaistuen jatkohakemus on odottanut jo hetken täyttämistä ja erillisen selvityksen tekemistä. Tänään se on tehtynä ja lääkärinlausunnon kera kuoressa odottamassa postiin vientiä!  Tuo minun keskimmäinen neiti kun on pitkäaikaissairas ja on sairautensa vuoksi oikeutettu vammaistukeen. Elämän yksi mieleenpainuneista hetkistä on se, kun kunnan paperi tuli, jossa neiti todettiin sairautensa vuoksi vaikea vammaiseksi ja oikeutetuksi tiettyihin vammaispalvelulain mukaisiin palveluihin. Sen asian kanssakin on joutunut opetella elämään mutta kohtalaisesti on selvitty. 

Neidin sairauden myötä olen työstänyt ajatuksiani paljon siltäkin saralta, että jos vauva olisikin selvinnyt mutta olisi ollut pahasti sairas. Rakastunut sitä olisin siltikin ja sen syliini halunnut vaikka elämä ja arki sairaan lapsen vanhempana ei aina olekaan ollut juhlaa ja monta kyyneltäkin olen lapseni sairauden vuoksi itkenyt. En ole itkenyt kuitenkaan siksi, että elämäni olisi kauheaa sairaan lapsen myötä vaan surrut lapsen surua, kun hän on huomannut erilaisuutensa ja asiat joita ei voi tehdä niin kuin muut. Elämän arvot ja asenteeni olisivat melkolailla toiset mikäli olisin erilaista elämää elänyt.