Viime aikoina olen jostain syytä tullut miettineeksi arkea ja elämää. Sitä mistä minun elämäni koostuu. Mitkä ovat ne mitä elämässäni pidän tärkeinä ja millainen minä olen.

Väsyneenä räkäisiä noukkia pyhhkiessä tulee joskus miettineeksi, olisiko sittenkin ollut viisaampaa pysyä lapsettomana sinkkuna. Olisi voinut pakata repun ja hypätä junaan reissatakseen maailman äärin jos siltä olisi itsestä tuntunut. Ei olisi tarvinut miettiä aina toisia ja laittaa vain omat intressit elämässään tärkeimmiksi asioiksi ja lähteä vaikka muutaman minuutin viiveellä etelään jos siltä tuntuisi. Käydä ystävien kanssa iltaa istumassa ja harrastaa niitä lukuisia lajeja joille olisi aikaa ilman äidin arki elämää pyykkeineen ja tiskeineen.

Asiaa kuitenkin on hyvä kelata eteenpäin. Kuinka kauan saisinkaan tuollaisesta elämästä iloa itselleni? Hetken varmasti tuntuisi ihanalta olla vapaa kuin taivaan lintu. Pidemmän päälle se ei kuitenkaan olisi sitä mistä nautin. On ihanaa katsella lapsen kehittymistä ja touhuja. Saada ottaa lapsi syliin ja helliä ja pusutella. Kelvata lapselle sellaisena kuin on ja lapsi rakastaa koko sydämestään minua ja minä häntä. Äitinä olen kuitenkin tärkeä osa perhettäni. Minua tarvitaan pesemään ne pyykit ja tiskit, minulla on tehtävää.

Ei se äitiys kuullosta CVssä tietenkään kovin hohdokkaalta jos sen saavutuksenaan pitäisi, mutta se on kuitenkin läpi elämän kestävä ura, jossa kasvaa ja kehittyy matkan varrella