Viimeiset päivät ovat olleet melkoisen vaikeita. Kyyneleitä, mieli allapäin ja paska olo. On siinä tietty ollut sellaisia pysäyttäviä hetkiä, jotka ovat saaneet tunteet pintaan ja omankin surun nousemaan ja nousemaan jostain tuolta pintaan

Elämä lapselle konsertti oli yksi tälläinen. Siinä oli tietämäni perhe kertomassa pienen Olavi-pojan tarinan. Tarinalla ei ollut onnellista loppua vaan Olavista tuli pieni enkeli. Se suru ja ikävä mitä lapsen menettäminen ihmisen elämään tuo, on jotain sanoin kuvaamatonta. On kuoppa, jonne putoat ja kun vähän, ihan pikkuisen pääset sieltä ylös niin tulee romahdus ja kaikki kaatuu niskaan. Ja sama alkaa taas alusta. Joku on kuitenkin sanonut, että se kuoppa olisi joskus edes hieman matalampi, sitten kun aika on tehnyt tehtävänsä, mutta tiedä sitten.. Itse ainakin olen taas niin syvässä montussa, ettei ylhäällä näy valoa.

23.9 vietetiin kuolleiden lasten muistopäivää. Sellaista  päivää en haluaisi koskaan joutua viettämään, mutta siitä taitaa tulla yksi kynttilän sytyttämisen päivä vuosittain meidän perheelle.  Kävin silloin pikkuneidin kanssa vauvan haudalla. Otettiin kesäkukat jo pois vaikka niissä vaaleanpunaisia kukkia vielä jonkin verran olikin ja istutettiin iso calluna tilalle. Piti vähän miettiä istutuskohtaa kun se vauvan hautakivi tulee pian, ettei kukkaset jää sitten pahasti sen alle..Valkoinen enkelinsiipi(olikohan se nyt sitten sen niminen..) jätettiin vielä siihen ympärille kun en saanut havuja tuotua pikkuneidin kanssa kun oli calluna ja kynttilä ja kaikki rattaita myöten mukana. Sytytettiin vauvalle enkelikynttilä haudalle.. Pieni, alle 2v neiti tuumi "kynttilä äiti sytyttää vauvan hauralle"..Niin sen vauvan haudalle, josta piti tulla leikkikaveri, veli kolmelle siskolle..Ja taas minä itkin, sielläkin.. Viereiselle haudalle sattui tulemaan juuri vanha mies, kiven perusteella ajattelin hänen tulevan vaimonsa haudalle.. Siinä me vaihdettiin muutama sananen, vierekkäin, kaksi joiden rakkaat lepää siinä..

Toinen koskettava juttu telkkarista oli inhimillisen tekijän Enkelilapset. Piti kyynelsilmin katsoa ohjelmaa ja tuntui että ne puhuvat minusta, minun tunteista ja siitä millaista elämää tällä kohtaa elän. Siinä kerrottiin, että lapsensa menettänyt kokee elävänsä niin kuin kuplassa, oman kuplansa sisällä ja katselee ulkopuolista maailmaa, jonne ei tunnu kuuluvansa. Pienenkin arkisen asian tekemiseen vaaditaan ehkä melkoinen ponnistus, niin kuin minulla juuri on. Mitään ei jaksa, mikään ei huvita ja kun on joku pakollinen asia joka pitäisi saada tehtyä, tuntuu etten selviä ja saan pinnistää kaikkeni, että saan jonkin ihan mitättömän asian hoidettua. Ohjelmassa oli haastateltavana äiti joka oli menettänyt odottamistaan kaksosista toisen ja toinen oli syntynyt elävänä. Yhdessä kohtaa se sanoi, että tuntee kiitollisuutta ja on hyvääkin tapahtuneessa. Kiesus se sai sentään jonkun syliinsä vaikka menetti toisen!!! Mulle jäi vaan ikävä enkä todellakaan näe mitään hyvää saati kiitollisuutta, noita asioita en voi tähän milloinkaan liittää, en vaikka aikaa kuluisi vuosikymmeniä. Tällä kohtaa on niin paha olo, että tekisi mieli riehua ja hajottaa paikkoja, huutaa keuhkonsa pihalle ja parkua niin kauan kuin kyyneleitä riittää.