Niin minä..parkumassa liikennevaloissa.. Radiosta tuli Jenni Vartiaisen "missä murusein on" biisi. Viime viikot on menneet jotenkin herkillä vesillä. Kyyneleitä ja tunteiden heittelehtimistä puolelta toiselle. Tuhottoman onnellinen olen siitä mitä kaikkea olen saanut. Ihanat lapset, ihana perhe ja ystävät. Paljosta pitäisi olla kiitollinen ja minä sen kun parun menetystäni.. Melkoinen paukku se elämään on kuitenkin ollut, ei siitä toivu koskaan lopullisesti. Se elämä jota olin ajatellut eläväni kummittelee mielessäni päivittäin. Miten asiat olisivat oleet jos tuo pieni enkeli olisikin saanut elää.. Olisiko se ollut yhtä itkuinen ja kovapäinen kuin siskonsa, olisiko se antanut sitten isompana pukea taistelematta jokaista vaatekappaletta vastaan niin kuin siskonsa tekee. Olisiko hänen kanssa alettu taas allergiasuota tarpomaan..

Nyt viikonloppuna olisi akkaporukan illan istujaiset. Siinä muutaman kanssa asia on ihan kokonaan käsittelemättä, jotenkin loukaavaa on ollut että ainut miten olla tukena on ollut YKSI viesti pahoillaan olosta ja sen jälkeen siitä ei ole mainittu sanallakaan vaikka ollaan nähtykin. Tuleekohan siiderin tunnoissaan annettua palautetta fiiliksistään.. Raportoin reissun kuulumisia sitten viikonlopun jälkeen..

Uudessa kodissa on edelleen ihanaa.. Tänään olin pikku neidin kanssa ulkona, tehtiin pihahommia ja kävin metsässä katsomassa sienitilannetta. Melkoinen sienimetsä meillä on ihan vieressä! Puolukoita siinä oli vähänlaisesti vaikka täälläpäin niitä on muualla paljonkin. Pitää puolukkaan lähteä sitten jonnekin kauemmas. On ihana mennä ulos, vetää kumpparit jalkaansa jä näyttää maalaiselta, ilman että tarvii miettiä mitä naapuri ajattelisi jos kaupungissa sen näköisenä pihassa seikkailisin. Isäntäkin on jotenkin onnellisempi. Hipelöi ostamaansa ruohonleikkuria eilen pihalla, vesisateessa ja pakko oli saada edes pikkuisen sitä kokeilla likomärkään nurmeen.

Viikonloppu ol muutenkin jotenkin ihana, niin kuin ennen. Ennen kaikkea tätä viime aikojen katastrofia.. Peittoa heilutettiin ensimmäistä kertaa niin kuin ensi treffeillä. Ja siltä taisi molemmista pitkän tauon jälkeen tuntuakin. Ei ole uskaltanut eikä halunnut. Uuden raskauden pelkokin on saanut pitämään "housut jalassa ja Jumalan mielessä" Nyt on kuitenkin niin vähän aikaa menkkoihin ettei raskauden pelkoa ole säännöllisen kierron kanssa joten minäkin annoin mennä. Aamulla nukuttiinkin sitten myöhään! Pikku neitikin 11 saakka, mitä ei ole tapahtunut sitten vauva-aikojen. Oli se taas meidän väliin tullut aamuyöstä, mutten pidä sitä pahana ollenkaan. Jos rehellisiä ollaan, niin se on äitiyden yksi paras hetki kun ottaa unisen lämpöisen lapsen lähelleen ja katsella sen unta hetken ja nukahtaa sitten itsekin.

Olisin niin tuon pienen enkelipojankin halunnut viereeni, katsella enemmän sen kasvoja.. Isänsä kasvon piirteet sillä oli mut minun suuni.. olisi siitä komea poika isona tullut kun isältään niin näytti. Jotenkin kuva niistä kasvoista ei katoa koskaan silmistä.. Silmät vaan kiinni ja pikkuenkeli on siinä..