Tuntuu, että kyyneleet kiusaa vähän välilä. Ja ihan hölmöistä asioista saattaa vedet tulla silmiin. Olen miettinyt johtuisiko se siitä, että nyt on muutto tehtynä, tavarat paikoillaan ja se stressi poissa. Nyt vaan saa nauttia ja rauhoittua paikallaan, katsella takkatulta ja nauttia kynttilän valosta. Koko kesä on mennyt melkoisessa kiidossa, aina pakkaamassa lähtöä varten tai pikapyykkäämässä edellisen reissun kamoja, että päästään taas liikkeelle ja kaikille onpuhdasta vaatetta. Ei ole tainnut olla aikaa kyynelille..

Edelleen ne kovat katkeruus ja viha ovat pysyneet poissa. Ei se kuitenkaan tarkoita, että asian olisi hyväksynyt tai voisi ymmärtää miksi näin kävi.  Ajatukset ovat nyt keskittyneet siihen, että on lupa surra ja itkeä, että meille kävi näin, minä menetin äitinä lapseni jota odotin. Tähän saakka olen ollut vihainen, niin pohjattoman vihainen, että niin kävi, vihannut jokaisen muun onnea, ollut katkera, että joku toinen kulkee vaunuja työntäen enkä minä saanut. Ja kun on todella vihainen niin surulle ja kyynelille ei ole ollut sijaa.

Puolentoista viikon päästä olisi ensimmäinen Käpy yhdistyksen ilta täällä. Olen odottanut sitä melkoisesti. Olen miettinyt menenkö vai enkö, pääsisinkö asian kanssa sinuiksi joskus ihan yksinäni. Mutta taitaa olla parempi käydä edes yhden kerran kokeilemassa miltä siellä tuntuu.Olen ollut jotenkin lukossa, ja tuntuu helpottavalta ajatukselta jos saisi kertoa tapahtuneesta toiselle joka tietää miten kauheaa tämä on. Ikävä on ikuinen, ehkä kipu sydämessä vähän hellittää joskus.