Kummalliset ajatukset on taas pyörimässä mielessä.. Jotenkin tuntuu, että pää on kuin Haminan kaupunki.. pyörällään ja kuin humina vain kävisi korvien välissä.

Suuria asioita on tapahtunut. Isoisäni kuolemasta tulee kohta 2 vuotta ja isoäidin kuolemasta 1½ vuotta ja viimein perintörahat maksettiin tilille. Jotenkin niin surullista, tämän verran heistä jäi maallista joka kylmästi jaettiin tilille. Ikävä on heitäkin kovaa, olivathan he ennemminkin kuin isä ja äiti minulle. Toisaalta nuo rahat helpottavat tätä arkea kummasti. On edes yksi huoli ja suru elämässä vähemmän kun ei tarvitse murehtia selvitäänkö laskuista varsinkin kun tuntuu että jokainen päivä on ponnitus joka vetää äärirajoille ja saa pelätä millä kohtaa joutuu sairaslomalle taas. Välillä on melkoisen tiukkaa rahan kanssa ollut ja yötuntejakin on tullut käytettyä siihen, että miettii mikä lasku olisi tärkein maksaa.

Kai noiden rahojen tuleminen toi taas vauvan mieleen. Niillä kun pitää hankkia vauvan haudalle hautakivi. Hautapaikka ostettiin (vai mikä nyt sitten oikea termi onkaan..) seurakunnalta ja vauva on tällä hetkellä siihen yksin haudattuna. Jonakin päivänä minunkin maallinen tomumaja siihen sitten kipataan. Nyt hautaa koristaa seurakunnan valkoinen puuristi, kukat ja enkeli pysti. Tuollaisessa puuristissä on mielestäni jotain kaunista ja mietinkin millainen muistomerkki siihen oikein hankitaan, kivi, jokin laatta vai risti. Taitaa se kiveen kuitenkin kallistua ja siihen päälle jokin enkeli. Pitää soittaa samalle miehelle jolta tilattiin isovanhempieni hautakivi. Heidän kivensä on kunnianosoitus isoisän työlle taiteilijana ja siihen on teetetty pronssista isoisän tekemä reliefi. Kivi on kaunis ja siksi ajattelin tuolle samalle miehelle soittaa jälleen.

Kai tuon kivi-asian pyörittelykin on tuonut enemmän ja enemmän vauvaa taas mieleen. Tänään ensimmäistä kertaa katselin netissä niitä sivuja joilta seurailin miltä vauva milläkin viikolla näyttää. Vauvan isähän ei halunnut vauvaa nähdä sen synnyttyä, mutta tänään sekin tuli netistä katsomaan kuvaa miltä vauva niillä viikoilla näytti.. Tosi surullinen mieli tuli katsellessa niitä kuvia.. Samanlaiset pienet kädet ja sormet oli minun pojallani.. 

Töissä painostetaan tekemään aina vaan enemmän työ-öitä. Nämä 2-3 työ-yötä viikkoon tuntuu välillä ylitse pääsemättömän raskaille, kun pikku neiti ei ole hoidossa ollenkaan ja kun aamulla pääsen töistä, en ehdi kuin pari tuntia nukkumaan ennenkuin neiti herää ja päivä-uni aikaan toiset pari tuntia ja niillä unilla mennään sitten työ-yöt. 5 yön putkea pitäisi alkaa tekemään mutta en yksinkertaisesti selviä siitä ja ainut vaihtoehto taitaa sitten olla lopettaa  tämä työ. Neitiä en halua hoitoon  vielä viedä, jos sattuukin että hän on viimeinen vauvani, niin pitää nauttia jokaisesta kiireettömästä aamusta tuon pikku tuhisijan vieressä ja tehdä vaan tätä puoliskaa. 

On se ikävä vaan melkoinen välillä, ei päivää ettei vauvaa ajattelisi ja niitä mitä olisi tehnyt ja millaista  olisi elämä ollut vauvan synnyttyä..