Tänään pyykkipoikia kaupasta metsästäessäni päädyin peräkonttikirppikselle. Aika harvoin löydän mitään hyvää ostettavaa mutta nyt palasin autolle syli täynnä tavaraa. Pikku neidille löytyi 22 eurolla melkoinen pino paitoja ja housuja sekä yksi ihanan farkkumekkokin. Kaikki aikalailla uuden veroisia, joten ei voi olla kuin tyytyväinen  toiselta myyjältä löytyi vauvankeinu-istuin, sellaista tarvitaan kohta. Ja sekin ihan pilkkahintaan..

Kirpparillakin mieleen tuli tämä karu totuus taas... Ihana pieni fleecehaalari jossa oli korvat ja kaikki, kunpa olisin saanut ostaa sen ja pukea vauvalle.. Pienet valkoiset ensiaskel kengät.. Kunpa olisin nähnyt horjuvat ensi askeleet niissä..Voiko minnekään mennä ilman, että ajatukset menee enkeliin ja siihen miten asioiden piti olla?  Missä on se huoleton ja aikalailla ainakin vähempi surullinen elämä?

Joku kauhea katkeruus on iskenyt mieleeni.. Olen helvetin katkera, etten saanut elävää vauvaa. Miksi niin tapahtui??? Ihminen joka rakastaa lapsia sydämestään menettää yhden tärkeimmän ja sitten joku alkoholisti tuhoaa lapsensa juomalla ja saa tenavan jota ei edes tahtoisi.. Miksi maailma on niin epäreilu??? Vaikka kuinka sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa, niin tälläisen tarkoitusta ei voi ymmärtää saati koskaan hyväksyä. Ei milloinkaan hyväksyä, vaikka joku joskus sille hyvän selityksen yrittäisikin antaa. Olo on kuin pienellä lapsella, jonka tekisi mieli vain polkea jalkaa ja raivota kun asiat menevät toisin kuin hän haluaisi. 

Se on pirunmoinen katkeruus.. Katkeruus siitä, etten saanut hetkeäkään elävän vauvan kanssa. Katkeruus siitä, etten saanut muistoja ilmeistäsi, tuntea sinua sylissäni, ihoani vasten..Katkeruus niistä menetetyistä tulevaisuuden suunitelmista. Katkeruus tyhjästä sylistä. Onko se surua, vai mitä tämä kauhea katkeruus tarkoittaa?

Ihmeellisen vaikeita päiviä muutama viimeinen on ollut, en oikein ymmärrä edes miksi..