On ollut tunnerikkaat pari päivää tässä välissä.

Eilen olin ystävän kanssa illalla yhdellä siiderillä, ystävä kyllä useammalla ja minä autolla. Paljon puhuttiin ja molemmat yllättyneenä yhden meidän yhteisen ystävän suhtautumisesta tähän mun asiaan. Meillä on ollut kaveriporukassa tapa muistaa ystävää jollain pienellä, jos jotain tapahtuu elämässä, iloa tai surua. Ystäväni oli sitten kysynyt että miten olisi hankitaanko minulle jotain, mutta tämän meidän yksi ystävä oli vaan tokaissut, että näitä sattuu paljon, ei ole aihetta suurempiin muistamisiin.. Pikkuisen surullinen siitä kommentista.. Mutta sain häneltä muutenkin sellaista kommenttia, että tällä olisi tarkoitus, koska parisuhteessa ei hirveää romantiikkaa ole ollut ja katso ettet enää tee lasta kun tilanne noin.. Kele!!! Vaikka suhde olisi kuinka perseestä niin ei mun lapsen olisi tarvinut kuolla!!  Ja tuo "näitä sattuu".. Sillä kohtaa kun katselet juuri syntynyttä vilttiin käärittyä pientä lasta, joka oli kuin isänsä kuva muuten mutta oli minun suuni,  jos on pokkaa sanoa että näitä sattuu niin aika kylmä ihminen on. Mä oon synnyttäny pienen ihmisen. mun oman pienen enkelin, täydellisen ihmisen kunhan olisi vielä edes hetken saanut kasvaa.. Hieman kirvellee sielussa, kyse on kuitenkin minulle tärkeästä ja hyvästä ystävästä.. Ehkä jonain päivänä jos hän on samassa tilanteessa, niin tulee mietettineeksi uudestaan kommenttejaan.. Toisen hyvän ystävän kanssa hänestä juteltiin, ja ystäväni sai minutkin huomaamaan, että kyse saattaa olla ko ihmisen omaan lapsettomuuteen liittyvästä "kriisistä".

Tänään sitten mietin työkuvioita. Soittelin neuvolaan, tuolle ihanalle neuvolan tädille joka on käynyt muutama kuukausi sitten saman läpi. Kyselin että pitäisikö minun olla valmis töihin, pitäisikö tuntua siltä vaikka ei tunnu. Ja hänen ajatuksensa suruun tarvittavasta ajasta, jotenkin auttoi minua. Hän oli ollut useamman kuukauden poissa töistä, joten huoleni siitä, että pitäisi olla jotenkin käsitellyt jo asian on nähtävästi turha.  Juteltiin pitkään, monista niin vaikeista asioista etten eläissäni ole kenenkään kanssa jutellut. Oman lapsen ruumiinavauksen tuloksista, tapahtumaan liittyvistä tutkimustuloksista ja omasta ammatillisuudesta sillä kohtaa kun omat paperit on edessä sillä kohtaa kun kerrotaan miksi näin kävi, miten tutkittiin ja mitä löytyi.  Hoitoalan ihmisenä minäkin haluan paperit itselleni jälkitarkastuksessa, vaikka tiedän että se tulee sattumaan kun lukee sen kaiken.  Ajattelin viedä tälle ihanalle ihmiselle pienen muistamisen kun ehdin. Ei suurempaa asiaa ole voinut jakaa kuin lapsen menetys. Hän ammattinsa ohi, minun kätilönä, on jakanut asian kanssani. Ne tunteet ja ajatukset, juttelut pienen enkelin hautauksesta ja niistä miksi kysymyksistä.. Kukaan joka ei samassa veneessä ole ollut ei voi niitä jakaa..

Siten soittelin pomon kanssa, ajattelin mennä yhtä yötä kokeilemaan töihin. Alkuun minulla olisi ollut 3 yön putki, mutta sovittiin että haen ne 2 ensimmäistä sairaslomaa ja aloitan sillä yhdellä. Se tuntuu minusta hyvältä ratkaisulta, vaikka tuntuu äärimmäisen vaikealta mennä töihin. Mielessäni kuitenkin on, ettei tämä sairaslomailu asiaa muuta miksikään, yhtä surullinen olen, mutta jollain kohtaa on arkeen taas otettava kiinni. Onneksi öitä ei ole montaa ennen kesälomaa, siksikin haluan kokeilemaan että pääsisin ns kevyesti kiinni taas töihinkin. Tuo jälkitarkastus on kuitenkin sellainen suuri askel minulle tervehtymisen kanssa. Sitten kaikki voitava on tehty, syy selviää tai ei ja asian kanssa pitää koittaa elää...

Moni ystävä on sanonut, että sähän oot vanha oma itses. Et oo hautautunut peiton alle suremaan, etkä oo totaalisen masentunut asian kanssa vaan ihan tunnut olevan sinut sen kanssa. Kenellekään en kuitenkaan ole pystynyt sanomaan kuinka syvällä todella olenkaan.. KOskaan aikaisemmin en näin kovasti ole joutunut tekemään töitä, että pääsen sängystä ylös ja huomaan miksi sieltä pitäisi nousta. En halua lähteä kotoa, koska tuntuu pahalta puhua asiasta sellaisten kanssa jotka saattavat ajatella että "näitä sattuu paljon ja eiku eteenpäin"-tyyliin. Ei haluaisi käydä asiaa läpi sellaisten kanssa joilla ei ole mitään visiota niistä tunteista kun katsot vilttiin käärittyä omaa menehtynyttä lasta jonka juuri kivulla synnytit. ei haluaisi nähdä raskaana olevia tai vauvaa vaunuilla lykkivää, kun se sattuu niin pirusti.. Ja olen sitäkin miettinyt että miten ihmiset todella reagoisivat jos sanoisin miltä tosissaan tuntuu. Hiljaisia, vaivautuneita ihmisiä jotka eivät tietäsi miten päin olla.. Joten on parempi olla hiljaa vaikka sisällä tuntuisi kuinka kauhealta.....

Älä äiti itke,
sillä minun aikani ei ollut vielä.
Kävin vain katsomassa,
mutta tulen myöhemmin uudelleen.

Äiti, pyyhi jo kyyneleet,
Tiedän, sun on ikävä,
mutta minä olen tässä,
vierelläsi, vaikka et minua näkisikään.

Äiti, katso ulos.
Olen poutapilven hattarassa,
tuulessa kosketan hiuksiasi.
Sadepisarassa annan suukon poskellesi.
Auringon säteessä tunnet lämpöni.
Linnun laulussa helkkää nauruni.
Tähtien tuike on minun silmäniskuni.

Olen joka hetkessä,
jokaisessa askeleessasi.
Äiti, en ole mennyt minnekään.
Olen tässä, ikuisesti, sydämessä.

Tämä on kaks plussan sivuilta, tekijää/nimimerkkiä en muista