Mikä sai minut kirjoittamaan blogia? Silloin kun vauvan sydänääniä ei löytynyt, niin alkoi kova tiedon halu. Etsin netistä tietoa ja muiden kokemuksia. Mitä tämä tilanne oikein käytännössä tuo eteen ja millaisia järjestelyjä meidän pitää tehdä. Lisäksi kaipasin ajatuksia tunteista ja siitä miten joku kohtalon toveri on päässyt edes pikkuisen eteenpäin surutyössään. Tälläisiä kirjoituksia oli oikeastaan aika vähän. Lyhyitä kommentteja kaksplussan nettikeskusteluissa ja sitten niitä kylmiä faktaa sisältäviä artikkeleita. Jotenkin tuntui etten löytänyt sellaista sivua mistä olisin kaipaamiani asioita löytänyt.

Sitten vielä kun netin suljetulle keskustelu palstalle missä asiasta voisi keskustella, oli tuo 22 viikon raja, enkä "päässyt" sinnekään ajatuksiani purkamaan, tuntui että johonkin piti päänsä tyhjentää. Kaksi muuta keskustelupalstaa löysin. Toinen oli seuraavaa odottaville ja se nyt ei tässä hetkessä ole edes mielessä. Ja toinen oli keskenmenoja koskeva palsta, mutta en oikein kokenut olevani samassa tunne tilassa kuin alkuraskauden keskenmenon kokeneet, sillä heitähän palstalla on suureksi osaksi, ovathan keskenmenot silloin melko tavallisia.

Toivoisin että tällä blogisivulleni eksyy joku joka elää näitä samoja tunteita mitä tälläinen tilanne tuo eteen. Toivon että täältä saisi tietoakin miten asiat voi hoitaa. Ja ennenkaikkea sen tuen ettei ole yksin siinä tilanteessa. Aika näyttää kuinka pitkälle tämä blogi jatkuu..

Nyt on edessä asioille lähtö, pakko on hoitaa arjenkin arkareita vaikka ei huvittaisikaan. Viikonlopuksi lähdemme asuntovaunulle, siellä jotenkin ajatukset lepäävät kun on touhua eri tavalla ja saa tuon rakkaan pikku riiviön perässä juosta :-) Kun lapset nukkuvat, isännän kanssa istutaan hiljaisessa illassa ja juttellaan etuteltalla. Ne on tärkeitä juttutuokioita minulle kun toinen tietää mitä molemmat käydään läpi.

Viimeksi vaunulla oltiin kun vauva oli vielä vatsassa, todettuna menehtyneeksi..