Vaunulta tultiin tänään kotiin. Kyllä se vaan sellainen paikka on, että ajatukset ei ihan koko ajan ole enkelissä. Ehkä siksi, että elämä siellä on sen verran hankalaa pienissä tiloissa, että käytännön hommien hoitamiseen menee reilusti aikaa. Koko viikonlopun juoksin pikku riiviön perässä ulkona ettei ehtinyt ajattelemaan muuta kun seuraavaksi kiellettävää juttua.. Ei tielle, ei kiviä suuhun, ei grillin lähelle, älä putoa vaunun ovesta.. ei sitä, ei tätä..  Mukava kesä tulossa kun yhdellä jalat menee lujaa eteenpäin mutta järki ei varoita vielä yhdestäkään vaaran paikasta.

Perjantai iltana nukahdin pikkuisen ennen kahta!!! Siinä juuri ennen nukahtamista ajattelin että mikä ihana väsynyt olo.. että uni tulee nyt.. No voihan hiisi 04.15 meikkis herää ja sitten taas valvotaan.. Hermot kireällä kun ukko kuorsaa ja linnut alkaa laulamaan. Vessahätäkin on ja pitää lähteä kylmää ulos. Mietin siinä puoli kuuden maissa että nousenko tosiaan ylös, keittäis kahvit ja aloittais aamuhommat.. Ja minä yö työläisenä oon niin aamu-uninen etten meinaa ennen ysiä päästä pystyyn koskaan. Ajattelin et ukko pitää ihan hulluna ja kutsuu valkotakkiset, joten ei auttanut muu kuin painua peiton alle takaisin. Kyllä se nukkumatti sitten jossain vaiheessa on taas minutkin napannut kyytiinsä höyhensaarille kun ysin jälkeen sitten heräsin.

On jännää että silloin kun olin onnellisesti raskaana, klo 23 alkoi olemaan järjetön väsy ja nukahti samantien. Unta riitti aamuun saakka, pikku likan kanssa monesti herätty vasta 9 jälkeen. Nyt ei saa unen päästä kiinni ja kiekkaa sängyssä aina tuonne 4-5 saakka ennen ku uni tulee ja aamulla aikaisin ylös. Näillä unilla ei varmaan mennä töihin..

Jotenkin tuntuu että asian kanssa pitäisi alkaa jo elämään, pitäisi saada nukuttua ja päästä edes se pieni askel eteenpäin. Miksi ei???  Pitääkö mennä lääkäriin hakemaan jotain kupoliin sopivaa lääkettä että uni tulisi ja voisi elää niin kuin ennenkin? Vai pitääkö vaan kuunnella itseään ja jatkaa sairaslomaa hetki ja odottaa että olisi itse valmis? Jotenkin lääkkeet on minusta väärä keino  tälläisissä asioissa vaan asiat pitäisi työstää ettei ne kummittele loppuelämää. Isännän kanssa kun etuteltalla juteltiin eilen illalla, kerroin että oli elämän kovin paikka katsoa sitä vilttiin käärittyä pientä enkeliä.. Se ei ihan heti unohdu.. Toisaalta jos työni olisi normaalia päivätyötä, varmasti menisinkin töihin. Siellä kun pääsisi muiden joukkoon, niin asia ei olisi mielessä koko ajan. Mutta vaan kun minun työni on yksinäistä yötyötä.. Liian monta hiljaista hetkeä odottaa ja ajatella asiaa.. Tuntuu etten ole vielä valmis siihen.. Onneksi psykologi suositteli sairasloman jatkoa työn erityisyyden vuoksi, ehkä siksi kehtaan miettiä sairasloman jatkamista vaikka tiedän, että se aiheuttaa kuormitusta muille töissä.

Kun tänään tultiin vaunulta, menin hautausmaalle istuttamaan pikkuenkelin haudalle kukat ja samalla isovanhempienikin haudalle. 1v ja 7 kk ja minun elämästäni on poistuneet isoisä, isoäiti ja oma pikku enkeli. Isovanhemmat olivat minulle ennemminkin kuin isä ja äiti, jopa tärkeämpiäkin. Olin heidän omaishoitajanaan viimeiset vuodet ja kuten totesin, kun isoäiti kuoli, että menetin äidin, isoäidin ja parhaan ystävän samalla kertaa. Ja samanlainen isoisä oli minulle. Kolme kovaa kolausta pieneen aikaan, kolme suurta menetystä.

Pikku enkelin haudalle istutin ihanat  kukat, kauniin vaaleanpunaiset ja valkoiset.. Olikohan ruusubelargonioita ja lumipallo joku.. Laitan kuvan myöhemmin, meikkis kun ei oo mikään hortonoomi eikä kukka asiat oikein oo hallinnassa.. Oli ihana nähdä mumman kukkanen pienen haudalla ja tuli mummalta viestikin, että oli käynyt haudalla eikä itkemättä sieltä päässyt.. En minäkään enkä varmaan hetkeen pääse ilman kyyneleitä.

Suurin ajatus on kai se, että oli suunnitellut äitiysloman alkavan päivänä x, oli ajatellut vaunulenkkejä tuplavaunuilla, oli miettinyt voiko vajaa 2v:n laittaa ison tytön sänkyyn vai tarvitaanko kaksi pinnasänkyä.. Oli suunnitellut ja ajatellut pidemmälle kuin saisi..Olisi kaiketi pitänyt osata elää vain tämä päivä loppuun ja katsoa huomista huomenna, niin kuin minä tapaan vanhemmille neideille sanoa.  En ollut osannut elää itse opettamani ajatuksen mukaan..

"Eletään tämä päivä loppuun ensin,

ja katsotaan huomista sitten huomenna "