Elämäni yksi tähän saakka raskaimmista päivistä on takana. Toivottavasti en koskaan enää joudu laskemaan maahan yhtään lastani, se on väärä järjestys!! Lasten kuuluisi haudata vanhempansa eikä toisinpäin..

Isäntä sai olla pois töistä tämän päivän ja aamu meni odotellessa kirkkoon lähtöä. Isäntä haki meidän pienen kauniin sinisävyisen kukkakimpun ja minä laitoin pikku neidin valmiiksi. Ja ei kun matkaan, viemään meidän pieni enkelivauva viimeiselle matkalle.

Meidän kirkkomme suuressa siunauskappelissa oli uurnan luovutustilaisuus. Uurna odotti kauniilla pöydällä kahden kynttilän välissä. Kahden kynttilän välissä, jotka ovat kastekynttilöitä mutta jotka nyt saattavat pikku enkelimme viimeiselle matkalle eikä elämisen riemuun..Kuvasimme pikkuneitiä uurnan vierellä, jos vaikka joskus hän kaipaa sisaruksia eikä niitä ei lisää ole suotu, niin saa näyttää näitä kuvia, enkeliveljestä. Haluan että pikku neiti muistaa että meillä on pieni enkelipoika tuolla jossain. Halusin että isommat tytöt on koulussa, koska minusta ei ollut heitä tukemaan sillä hetkellä, kun oma suru on kaikkein suurin maailmassa. Tarja-papinkin kanssa asiasta juteltiin ja hänkin piti sitä hyvän ratkaisuna tai sitten tyttöjä varten olisi pitänyt olla joku läheinen aikuinen tukemaan heitä kun minusta ei siihen nyt ollut. 

En tiedä mistä tuo ihana pappi, Tarja on saanut voimansa työhönsä, mutta ei ihanempaa ihmistä voisi pappina olla. Hän kääntyi pikku neidin puoleen kesken toimituksen ja kysyi, että tulisiko hän syliin. Ja tottahan neiti meni ja Tarja jutusteli pikku neidille että hän laulaa sinulle ja äidille ja isälle sekä pienelle enkeliveljelle uurnassa siunauslaulun ja kertoili neidille enkeliveljestä siinä ennen lauluaan. Kuvankin siitä sain kun he katsovat molemmat koivupuista uurnaa.. Niin surullista mutta jotenkin niin lohdulliselta tuntui siinä tilanteessa. Taidan kyseisen kuvan hänelle lähettää kiitokseksi siitä suuresta tuesta mitä olemme häneltä saaneet tässä surussa.

Tilaisuuden jälkeen lähdimme kellojen soidessa kävelemään hautaa kohti. Isä kantoi uurnaa ja minä lykkäsin neitiä vaunuissa pappi vierellä.  Isä laski uurnan hautaan ja minä kukkaset haudalle ja pappi lauloi vielä kauniin laulun. Papin kanssa siinä juteltiinkin vielä hetki ja sitten hän sanoi lähtevänsä, että saatte perheen kesken jättää vielä rauhassa jäähyväiset. Ja sanoi, että jos joskus olen sairaalassa niin kutsua hänet käymään. Ja varsinkin hän halusi olla mukana ilossa jos meille joskus suodaan vielä vauva syliin asti. Vaikka tämä kokemus on ollut ihan hirveä, niin on ollut ihana löytää ihminen joka on ammatistaan huolimatta ollut niin aidosti mukana. Jo silloin kun olin osastolla ja pikku enkeli oli juuri syntynyt, ja Tarjan kanssa juteltiin, niin lohdulliselta tuntui ne papin kyyneleet kun puhuttiin voiko tämän tarkoitusta koskaan hyväksyä..

Siinä haudalla sitten itkin isännän kainalossa.. Siinä se nyt lepäsi, meidän pieni enkelipoika, jota rakastimme niin paljon. Miksi tämä päättyi näin? Ja oppiiko sen asian kanssa koskaan elämään? Paljon kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. Pieni valkoinen risti jossa meidän pienen nimi.. Ei surullisempaa ja lohduttomampaa näkyä ole äidille ja isälle.

Illalla sitten vielä lähdettiin vaunuttelulenkille ja hautausmaalle katsomaan onko hauta jo peitetty. Kaupasta kävin päivällä jo etsimässä enkelin haudalle, jotenkin tuntuu, että haudalla on oltava oma enkelinsä valvomassa meidän pientä. Hauta oli peitettynä ja kimppu siinä päällä.. Enkeli pääsi pienen valkoisen ristin juurelle valvomaan meidän pikkuenkeliä.. Ja taas minä itkin.. Tuntuu että nämä kyyneleet ei lopu koskaan.. Ne hyökkäävät yksin ollessa, autossa, surullisen kappaleen tullessa radioista, saunassa, yöllä sängyssä.. joka paikassa ja vähän väliä.. Mietinkin mitähän ihmiset ajattelevat, kun menen kauppaan automatkalla itkettynein silmin? Jos joku loisi ihmetteleviä katseita, saattaisin suoraan paukauttaa päin naamaa et joo oon itkenyt ja paljon, meiltä kuoli oma lapsi.. Menisi ehkä ihmettelijä hiljaiseksi..

Vaunuteltiin siinä hautuumaalla vielä hetken muutenkin, käytiin enkelipatsaalla missä on uurnalehtoon haudattujen nimilaatat. Tuumasin sitten isännälle, että on jotenkin levollisempaa että meidän pieni on siellä meidän omassa haudassa ja saa oman kivenkin ja on paikka mihin kukaset vie ja missä saa rauhassa kyyneleensä antaa tulla. Tuntuisi kurjalta jos meidän rakas lapsi olisi pieni laatta muistomerkin takaosassa ja kukkaset pitäisi laittaa yhteiseen paikkaan johon ne on lupa laittaa.. Siksi muistutankin jokaista, että tehkää niin kuin juuri itsestä tuntuu hyvältä, niin ei jälkikäteen tarvitse sitten katua näitä suuri asioita. Onneksi me ollaan oltu samaa mieltä näistä asioita, on molemmilla hyvä vaikkakin surullinen mieli pienen enkelipojan kanssa. On paikka missä surra rauhassa, on paikka missä me tiedetään meidän pienen lepäävän ikiuntaan.

Paljon tämä asia on muuttanut minua ihmisenä. Monia asioita on pitänyt laittaa uuteen järjestykseen elämässään. Ja suurin asia on ollut huomata ne ihmiset, jotka ovat aidosti läsnä myös silloin kun on surua elämässä. Olen ollut ehkä pinnallinenkin ihminen, olen pitänyt montaa sellaista asiaa tärkeänä joilla ei todellakaan ole ollut nyt todellisessa tilanteessa mitään merkitystä. Olen ennen ajatellut mitä muut ajattelevat ennen kuin olen tehnyt ratkaisujani. Ja ainut jonka elämään ratkaisut vaikuttavat olen minä ja ne todelliset läheiseni. Olen huomannut, että elämässäni on todellakin niitä rakkaita läheisiä jotka itkevät ja iloitsevat kanssani sekä niitä joilla ei ole paskankaan väliä kommentteineen. Se on jotenkin kauheaa että tarvitaan jotain tälläistä että jyvät erottuvat akanoista elämässä.

Ja tuohon kirjoitukseeni pappi-asiosta.. Ei, en ole mikään uskonihminen vaikka papin lohduttavista sanoista kirjoitinkin. Tällä kohtaa välit ovat yläkertaan pahasti katkolla kun tälläistä ei voi ymmärtää eikä hyväksyä. Mutta olen aikoinaan kuitenkin uskonut, että joku ylhäällä suojelee ja kantaa mutta tällä kohtaa nekin asiat pitää sitten joskus kelata uudelleen. Nyt pitää selvitä huomiseen ja sitten taas huomiseen ihan tyttöjenkin tarpeiden vuoksi ja sitten vasta joskus kun on omaa pääkoppaa saanut ojennukseen, pohtia suhdettaan yläkertaan ja Yläkerran Ukkoon...

öitä.. sinnekin pieni enkelini..