Tänään sitten oli vauvan haku sairaalasta. Mukava Tarja pappi piti kauniin tilaisuuden vauvan luona sairaalan kappelissa. Pikku neiti ei oikein tajunnut kuinka hartaasta hetkestä oli kyse, kun juoksenteli ympäriinsä ja saatiin sitä komentaa olemaan ihmisiksi. Toisaalta se on muistutus elämän jatkumisesta ja siitä, että meillä on syy nousta jokaisena aamuna. Eipä meikäläisellä tullut mitään Jumalan kämmenellä laulusta kun tuntui, että kyyneleet kuristaa kurkkua.

Omalla autolla vietiin pikku enkeli seurakuntaan odottamaan tuhkausta. Isän sylissä ensimmäistä ja viimeistä kertaa meidän pikku mies. Itkuhan siitäkin tuli kun ajattelin isän fiiliksiä, ei ollut helppo tehtävä hänellä. Pikku neiti turva-istuimessaan ja isä vieressä pieni arkku sylissään. Jotenkin niin lohdutonta. Ei voi ymmärtää kun sanotaan että kaikella on tarkoituksensa, mitä tälläisellä voisi olla tarkoitusta. Lapsilta viedään sisarus ja meiltä vanhemmilta lapsi.

Seurakunnassa oli kaunis tila mihin vauva toimitettiin. Kynttilät paloivat tuossa pienessä huoneessa ja valkoiselle pöydälle laitettiin pieni arkku. Ikkunan kauniista koristeesta aurinko siivilöityi nätisti tuohon huoneeseen. Se oli jotenkin kaunista. Koskettavia kuvia, kun pikku neiti koskettaa tuota arkkua.. Oli enemmän kuin vaikea lähteä sieltä ja jättää meille niin rakas lapsi sinne. Molemmat, isä ja minä vietettiin pieni hetki ihan kahden vauvan kanssa. Sai molemmat sanoa viimeiset tervehdyksensä rakkaalle lapselleen rauhassa.

Tuhka uurna käytiin vielä valitsemassa. Torstaina sitten on uurnan luovutus ja maahan lasku. Sama Tarja-pappi tulee sinnekin. On pappi valinnut oikean ammatin itselleen, tuntui niin aidolta ja lämpöiseltä hänen sanansa ja lohduttikin kun hän sanoi, että on aina puhelin soiton päässä jos tuntuu, että haluaa jutella.

Päivän lämpöinen hetki.. Keskellä kaupunkia törmäsin vanhaan ystävään jota en ole nähnyt varmaan kohta 20 vuoteen. Hän tuli ja halasi niinkuin ei erossa olisi oltukaan koskaan. On facebookista seurannut kuulumisia ja oli surullinen kuulumisistani. Toivottavasti seuraava tapaaminen on piankin.

Tässä on huomannut, että moni läheinen ystävä ei uskalla olla tekemisissä. Minusta on tullut kummajainen jonka kanssa ei ole vissiin mitään puhuttavaa, saati että edes halaisi. Mieltä on lämmittäneet useammat etäisemmät tuttavat jotka ovat ottaneet yhteyttä ja kyselleet vointia ja lohduttaneet. Miten asia voi olla noin? Meillä ihmisillä on tietty jokaisella oma tapansa ilmaista osanottonsa ja kannustussanansa, mutta yllättävän vaikeaa se tuntuu monelle olevan.