Elämäni raskaimmat 2 viikkoa ovat takana ja raskas viikko edessä ennen kuin pääsee käsittelemään enemmänkin tunteitaan, kun käytännön asiat on hoidettuna

18.5.2010 tavallisella neuvola käynnillä todettiin ettei vauvan sydän ääniä löydy ja siitä lähti tämä elämäni suurin ja raskain paino kasaantumaan harteilleni. Neuvolasta matkattiin sitten äitipolille ja siellä lääkäri vahvisti asian. Siihen asti tuntui olevan edes jokin toivo vielä mutta lääkärin tutkiessa ultran kuvaa ja sanoessa ettei sykettä ole, kaikki romahti.

20.5.2010  Eli torstaina piti sitten osastolle, synnyttämään tuo meidän pieni ja toivottu kaveri. Todella suruissani sinne lähdin ja melkoinen työmaa oli motivoida itsensä lähtemään tuolle matkalle. Osastolla sitten selvisi etten ollut saanut lääkettä mikä olisi pitänyt 2 vrk aikaisemmin saada että synnytys saataisiin käyntiin ja niin minut pistettiin kotiin, koska viikonloppu oli tulossa. Patologi halusi vauvan heti syntymän jälkeen tutkittavaksi ja siksi hommaa ei voitu torstaina enää aloittaa koska olisi ollut viikonloppu kun vauva olisi sitten syntynyt.

Pitkät perjantai, lauantai ja sunnuntai olivat sitten kotona miettiä asioita ja ajatella tuota menehtynyttä pientä vatsassa. Lauantaina sitten otin sen puuttuneen tabletin, että homma saataisiin vihdoin maanantaina hoidettua.

24.5.2010 Menin sitten osastolle jälleen ja lähteminen otti todella koville. Taksissakin kyyneleet valuivat kun matkasin sairaalaa kohti. Kohta olisi minun ja pikkuisen yhteinen matka ohi ja pitäisi päästää irti.  Osastolla oli vastassa tällä kertaa tosi ihana kätilö joka huomasi kuinka rikki olin viikon odottamisen jälkeen kuollut vauva vatsassa. Hän sanoi että tuo viikko oli liian pitkä aika elää tuon asian kanssa. Sovittiin että aloitetaan homma ja hän kutsuu henkisen ensiavun tyypin juttelemaan kanssani. Itku tuli jälleen kun ensimmäiset tabletit laitettiin kohdun suulle enkä olisi varmastikaan selvinnyt tuosta ilman tuota henkisen ensiavun ihmistä. Sattui nimittäin niin että minua tapaamaan tullut ihminen tunsi vanhempani, isovanhempani ja minutkin lapsuusajaltani saakka. Hän oli äitini (joka on jo kuollut) lapsuuden aikainen ystävä ja siksi osasi kertoa minulle paljon asioita äitini nuoruudesta ja myötä elää tilannetta muutenkin kun tiesi historiani. Hän sai minut näkemään joitain hyviäkin asioita elämässä ja luottamaan että tästäkin selvittää. Suurin asia mitä häneltä sain oli jonkin sortin selitys miksi pelkäsin sillä hetkellä niin pirun paljon.. Olin nimittäin saanut 1½ vuotta sitten synnytysosastolle yöllä puhelun, että isoisäni joka oli minulle kuin isä, oli menehtynyt ja minut jätettiin koko yöksi yksin huoneeseen. Huonekaveri ja vauvanikin vietiin pois eikä kukaan tullut ennen aamua.. Itkin silloin koko yön yksin siellä huoneessani jonkin sortin sokissa. Sirkka, henkisen avun ihminen selitti, että pelkäsin suunnattomasti että minut jätetään kokonaan yksin sinne huoneeseen tälläkin surun hetkellä. Ja se oli muuten täysin totta!!! Sain ihanalta hoitajalta lupauksen että hän tulee ja on lähellä ja minäkin sain jonkinlaisen tasapainon itselleni.

Kipeäkin olin, ihan niin kuin muissakin synnytyksissäni ja viimein oli pakko pyytää kipuun lääkettä enemmän kun ei pystynyt kuin rystysiään puristamaan. Kipupiikki vei onneksi kivun ja humahti päähänkin melkoisesti joten oli pikkuisen helpompi olla.

klo 14.15 sitten syntyi meidän pikkuinen enkeli.. Hoitaja vei hänet siistittäväksi ja toi takaisin käärittynä vilttiin minkä olin kotoa mukanani tuonut. Pienet sormet, varpaat, kaikki.. ei voinut kuin ihastella miten kaunis poikavauva se oli.. Niin valmis kunhan vain olisi saanut kasvaa vielä. Isompikin enkelini oli kuin lääkäri oli arvioinut joten enkelin lähdöstä ei voinut olla kauaan. 19 viikkoa ja 4 päivää olimme olleet yhtä ja nyt oli hetki kun joutuisimme eroon. Kyyneleet valui kun katselin tuota vilttiin käärittyä poikaani.. Isänsä kuva, silmät kiinni niin tyynenä siinä viltissä, kuin olisi nukkunut. Sitten hoitaja lähti viemään vauvaa ja minä ilmoitin ystäville asiasta.. surullisin mielin ja itkin ja itkin niin lohduttomasti miten näin oli voinut käydä.

Olimme ehtineet sopia että hautaisimme itse pikkuisemme. Kumpikaan meistä ei halunnut että vauva joutuisi yhteistuhkaukseen vaan halusimme kulkea matkan loppuun saakka yhdessä. Ja jotenkin oman surutyön kannalta on helpompi tietää missä vauva on, ettei enää tarvitse miettiä että odottaako hän tuhkausta jossain kylmiössä sairaalassa kauankin..

Huomenna on nyt sitten päivä jolloin saamme hakea tuon pienen pojan ja viedä seurakuntaan jossa tuhkaus voidaan suorittaa. Ensin ajattelimme sirotella tuhkan isän kotimaille, mutta päädyimme kuitenkin hautausmaahan, johon saa sitten laittaa hautakiven vauvalle. Sellaista ei luontoon saisi tehdä ilman lääninhallituksen lupaa. On sitten kaikki rakkaat lähellä toisiaan hautausmaalla kun pikkuinen pääsee hautaan lähelle isovanhempiani.

Isä olisi halunnut tavallisen hautauksen, jossa arkku lasketaan hautaan, mutta minusta tuntuu etten pysty siihen että minun lapseni lasketaan kylmään märkään maahan.. Ja siksi päädyimme sitten tuhkaukseen. En tiedä miten huomisesta selviän, tuntuu niin raskaalta. Unikaan ei tule.

Tänään oli Ilkka-lehdessä artikkeli "Enkelin äiti" ja itku silmässä sitä luin. Siinä oli paljon tunteita ja huomioita joita itsekin olen tehnyt näinä päivinä. Yksi suurin on puhelimen hiljaisuus.. Ennen aina joku soitti ja laittoi viestiä, nyt on totaalinen hiljaisuus iskenyt. On tietty vaikea kohdata ihminen surussa, mutta se tekee menetyksestä vielä suuremman kun läheiset eivät uskalla jakaa sitä.