Isäntä käy edelleen vähintään joka sunnuntai. Joka sunnuntai minä olen lähdössä mukaan, mutta joka kerta perun mukaan lähdön.. pikku neiti menee päivä unilleen, hän ei ole syönyt, on pikku neidille liian kylmä/sateinen tms löytyy syyksi.

En ole vieläkään sinne mennyt.. en ole valmis vielä. Isännälle lupasin et kevään narsissit tulen sinne istuttamaan. Siihen asti tarvin aikaa. Enää isäntä ei ole painostanut tai haukkunut kuinka voin unohtaa, kun se tietää etten unohda. Kai se on huomannut kysymyksistäni, että kaikki on mielessä kuitenkin.. onko haudalla vielä lunta, näkyykö maata jo, veitkö kynttilän ja vietkö tämän minulta..

Ei se unohdu koskaan, mutta pienin, niin pirkaleen pienin askelin tuntuu suru menevän eteenpäin ja se rintaa kiristävä vanne hieman helpottavan puristustaan. On ollut helpottavaa tuo ajatus "lapset on nyt tässä" Olen ollut 6 kertaa raskaana ja tuloksena on 3 ihanaa lasta jotka täyttävät sydämeni. Se vaa'an toinen puoli jossa nuo 3 murheellista kokemusta ovat, on meinannut välillä viedä minulta kaiken, jopa ilon siitä suuresta mitä vaa'an toisessa kupissa on. 

On helpottavaa, ettei pelkoa enää raskaudesta tule, ei murehtimista siitä, miten raskaus menisi, ei surua pieleen menneestä yrityksestä. On surullista päästää unelmistaan, toiveistaa irti, mutta on helpottavaa elää vain tätä hetkeä.

Ai niin.. keräilyenkelit sai paremmn hyllyn kun löytyi uus(vaikkakin käytetty) kirjahylly edellisen tilalle. Kuvia seuraa seuraavassa blogauksessa

Ei kuitenkaan päivääkään, ettei poika olisi mielessä, siitä ei ole kyse. En vain halua elää siinä surussa niin kiinni vaan tarvin aikaa ja etäisyyttä. Isäntä käy edelleen joka viikko haudalla, kyllä minäkin kyselen tietty joko kanervat näkyy lumen alta ja veitkö kynttilän, mutta nyt en sinne pysty menemään. Se jäi mun viimeiseksi lapseksi jonka kasvot näin, joka oli lentänyt enkeliksi. Ja musta tuntuu, että mun pitää yrittää päästä siitä surusta irti eikä elää sitä koko ajan, loppu elämääni. Uusi vauva olisi muuttanut ajatukset erilaisiksi mutta kun sitä ei nyt tule, niin surusta on opittava päästämään irtikin vaikka ikävä onkin. 

Jotenkin hulluja ajatuksia, tajuaakohan kukaan mitä ajan takaa..Mut musta tuntuu et surusta on päästettävä irti että voi joskus löytää vielä ilonkin.

Ja sinne jonnekkin pilvien taa terveisiä.. koskaan et unohdu..

Uskoon. Mä oon menettäny sen, kokonaan. Jollain kohtaa vielä ajattelin, et se olis säilyny, mut huomasin rippijuhlissa et mä en enää voi lausua uskontunnunstusta kun oltiin kirkossa, en koe enää sitä mun asiaksi, joskus liian paljon paskaa on liikaa ja se kuppi menee lopullisesti nurin. Jossain joskus sanottiin et koetellaan uskoa mut kannattiko niin paljon koetella et usko meni? Jos jolla kulla on vastaus tohon niin kuulisin sen mielelläni

 Blogin päivityksestä on aikaa, kohtuullisen raskaat kuukaudet on takana. Elämältä putos suunta ja tarkoitus ja palikat on pitänyt latoa uusiksi täysin.

Tuosta hoitolaisesta.. Se nosti pintaan sellaiset tunteet, etten koskaan olisi uskonut. Itkullaan se sai mut ahdistumaan niin, ettei homma toiminut mitenkään. Aivan liian arka paikka katsella et mulla piti olla tuollainen, opettelemassa juuri samoja asioita. Asia saatiin kuitenkin ratkeamaan kun se vaihtoi hoitopaikkaa. Syy oli mussa, mut ei tarvi jaksaa jollei pysty, niin mä ajattelin. Ryhmään tuli uusi pieni, mut tyttö ja nyt onkin työ ollut mukavaa. Se oli eri ikäinen kun mun poikani piti olla ja on ihana ollut hoitaa sitä ja ryhmä on hitsaantunut hyvin yhteen. Oma neitikin nauttii kun on muita ympärillä.

Syksyn episodin jälkeen jouduin tulehduskierteeseen ja vieläkin gynen polilla on käyntejä sen tiimoilta. Sisuksiin iski tulehdus silloin syksyllä, uudelleen joulukuussa ja taas helmikuussa. Oon siis vetäny kaksin käsin antibiootteja, kahta kuuria päällekkäin suun kautta ja sisälle lisäksi "tuonne" tosi tiheään ja ollu kipeäkin. Väsynyt ja kyllästynyt sairastamaan ja kipuun. Tuntuu, että menkat tietää tulehdusta ja taas saa sairaalaa kohti kömpiä. Tahdon jo elämäni takasin niin, ettei alapää hallitte koko ajan kaikkea :-)

Raskauksiin.. elämältä putos pohja, kun isäntä sano, ettei enää, ei kestä surua, itkua ja tätä tuskaa, lapset on tässä. Mun elämän kovin paikka, oon aina eläny noiden lasten kautta enkä nähny tulevaisuudes mitään ilman vauvaa. Oon siis kiukkuillu, temppuillu ja ollu niin hirveä kuin ihminen voi olla tuolle kakslahkeiselle.. Anteeksi.. Se jo sano et yritetään jos mä kerran haluan mut munkin järki alko jollain kohtaa sanomaan ettei enää, mun henkinen puoli ei kestä enempää vaan nyt pitää katsella uus sisältö elämään 

Ensimmäinen askel asian eteen oli se että myin vaunut pois. Itku silmässä ja useamman kiukuttelu illan jälkeen ne sitten lähti uuteen kotiin. Paruin ja vollotin niitä viimesenä iltana katellessani. MUN piti työnnellä niillä vauvaa vielä, mä säästin ne MEIDÄN vauvalle! Ja sekin ajatus vietiin taas. Se oli tosi kova paikka kun ne haettiin.

Mut siitä on lähteny mun toipuminen.. Oon alkanu hyväksymään sen ettei enää lapsia tuu, mä en koskaan enää oo raskaana enkä koskaan saa pitää vastasyntynyttä sylissäni. Monen unelman, elämän tarkoituksen pirstaleiksi meneminen on kadottanu suunnan elämästä mut se alkaa löytymään pikku hiljaa, risukasan uumeniin yrittää pilkistää jostain valon säde.

Ensimmäiset menkat, jolloin ne ei oo merkki pettymyksestä ja epäonnistumisesta vaan ihan normaaliin elämään kuuluva asia.. Kakslahkeinenkin on huomannu eron mun henkisellä puolella kuulemma, ja oon mä itekkin. En oo niin pettyny kun ne alkaa, en kireä miettiessäni josko taas tärppäiski ja pelätessäni josko raskaus alkaisikin. Nyt on ehkäsystä huolehdittu ( no joo selibaatissa ei raskaaksi tuu noiden tulehdusten takia..) mut jatkossakin se on hoidettava. Hormonikierukka oli syy viimeseen tulehdukseen ja nyt pitäis jotain keksiä sen tilalle, kerran elimistö ei sitä hyväksynyt.

Ei siis enää omia lapsia, mutta sydämessä ja sylissä olisi tilaa ja ehkä jonain päivänä meillä elämään tulee sijaislapsi tai tilapäishoitolapsi joka tarvii lainasyliä elämäänsä. Siitä me ollaan juteltu, paljonkin. Rakkautta ja tilaa elämässä kerran on, niin jonain päivänä asiaa viedään eteenpäinkin, nyt pitää nuolla haavat ja päästää aurinko elämään.

Anttilassa näin aivan ihanan vesivision missä oli enkeli ja hilettä sisällä. Harmi vaan, kun talous on sen verran tiukalla ettei 15 euroa ollut laittaa tuohon enkeliin. Isännälle ja tyttösille siitä toimittelin, josko joku ottaisi sen haraviinsa ja saisin sen joululahjaksi. Tuo enkelikeräily lähti siitä työkavereilta saadusta enkelistä, siitä lämmöstä mitä se mieleen toi kun työkaverit muistivat ja vielä niin kauniilla enkelillä. Aika kranttu vaan oon noiden enkeleiden suhteen ja aika harva päätyy minun kirjahyllyyn. Jokaisessa hankkimassani enkelissä pitää olla se jokin..

Huomenna on jälleen työpäivä. Ryhmään tulee uusi ja se on pieni.. Melkein samanikäinen kun minun poikani olisi.. Oli jotenkin tuskallista tuoda noita pienen lapsen hoitotarvikkeita varastosta sisälle. Isännällekin siitä sanoin, et meidän oman pitäis noita käyttää.. On hieman tuskallista ajatella että täällä pitäisi olla melkein samanikäinen.. Toisaalta mieli on sitten hyväkin, pääsen sylittelemään pientä ihmistä.

Nyt sen huomaakin, kuinka me ollaan pidetty nuorimmaista ihan vauvana, kenties noiden menetysten takia haluttu sitä lelliä ja passata. Neiti täytti tänään 3 v ja innokkaana paukuttanut toivomaansa xylofonia koko illan. Ensi sunnuntaina juhlitaan sukujen ja kummien voimin sankaria, tuntuu mukavalta alkaa leipomisurakka jälleen. Pientä haikeuttakin oli muistellessa synnytystä, sitä että se taisi olla viimeinen synnytys, josta palkkioksi sai elävän lapsen. Hyvää syntymäpäivää pikku neiti tuolla makkarissa! Oot meille niiiiiin rakas ja kantanu siskojen kanssa äidin ja isän suurten surujen yli. Ilman sua ja siskosia en tiedä miten olisi selvitty tästä 

On raskasta välillä seurata toisten onnea ja odotusta.. On vaikea hyväksyä etten ehkä koskaan odota, saa vastasyntynyttä syliini.. sitä tunnetta kun saat vauvan rauhoittumaan syliin keinutuolissa, tunnet rauhallisen hengityksen, pienen ihmisen painon käsivarsilla, saat yhden rakkaimmista lähelle..

Kynttilöiden, surullisen musiikin ja ikävän yksinäinen ilta.. aamulla taas arki koittaa, kenenkään näkemättä tätä surua.. Niin paljosta iloinen ja onnellinen ja niin suunnattoman surullinen näinä yksinäisinä hetkinä.. Viikottain on alkanut tie viemään hautausmaalle kynttilän vientiin.. Loppuuko se koskaan? Onko ikävä armollinen mulle koskaan? Tiheneekö käynnit entisestään vai tuleeko joskus se hetki mitä joillakin haudoilla on.. Kukaan ei muista eikä käy.. En usko.. oman lapsen hautaaminen on niin suuri suru ettei siitä toivu koskaan ennalleen.. En minä ainakaan, sen kantaa kipuna sisällään siihen saakka kun oma vaellus täällä loppuu..

6 elämää.. 3 täällä ja 3 jossain.. MIksi? Toisille siunaantuu lapsia toisensa perään, sellaisillekin jotka ei niistä pysty huolehtimaan.. MIksi me ei saatu vielä yhtä kerran sydämessä ja elämässä olisi ollut paikka sille????

Postaus tulee surulliselta ja katkeralta naikkoselta jonka on syytä painua ukon viekkuun parantamaan oloaan.. 

Lapset on tässä. Niin surullista ja musertavaa kun sen asian itselleen selventäminen onkin, mutta niin helpottava ajatus se on. Tuo on kuitenkin se mihin ollaan päätymässä kaikkien näiden surullisten kokemusten jälkeen. 

Lenkki vaunutellen pikkulikan kanssa ei tuonut rauhaa, vaan piti kaivaa levyhyllystä hyvää musiikkia ja hypätä autoon. Se on mulle aina ollut paikka missä ajatukset lepää. Hyvää musiikkia lujaa, niin lujaa ettei ajatuksiaan kuule ja ajat pimeällä tiellä, välillä katulamppujen valoista nauttien. Huomasin ajattelevani, että toinen saattaisi kääntää paskassa mielentilassa ratin niin että vastaantuleva rekka olisi samalla kaistalla, mutta huomasin itsestäni sen että ajattelin ettei niin halua edes ajatella käyvän, ne hyvät asiat pitää elämässä kiinni. Nautiskelin yksinäisestä hetkestäni hyvän musiikin kanssa ja ei kun kotiin paremmilla fiiliksillä. Joskus pitää vaan ottaa se hetkensä ja toi auto, tie ja musiikki on mun elämän yksi suurimpia nautintoja. Kotona saa harvemmin olla yksin. saati nauttia ajattelematta mitään. 

Ehkä huominen on fiiliksiltään jo plussan puolella, ja jollei ole niin otetaan sitten toinen levy ja ajelu yksinään taas :-)

Haudalle mentiin ja ostettiin sinne uusi kynttilälyhty ja hieno teline mihin saa saa sellaisen tavallisen hautakynttilän.. Ei tarvi talvella sitten lumihankeen niitäkään laittaa.. MInä, isäntä ja pikku likka hautuumaalla.. Pikku neiti miettii onko ne kaikki täällä oikeita ihmisiä kun ne on kerran pilvien takana jossain.. Niin se ei ymmärrä asiaa kun vauvaa ei saatu koskaan elävänä syliin niin et sekin olis sen kans saanu olla..

Tupa on hiljainen, minä yksin suruni kanssa.. mun tapa surra, on tehdä se näinä yksinäisinä hetkinä.. On mulla ikävä, välillä niin saa.anan lujaa että tuntuu et kuolee ja vois ajaa rekan alle.. Mut silti se mitä täällä on saa mut kuivaamaan kyynelet ja menemään isännän viereen maate ja onnellisenakin niin paljosta heräämään huomenna taas.. 

Jossakin keskustelussa oli juttua et surut ja vastoinkäymiset kasvattaa ja tekee parempia meistä.. paskat.. mulle olis kyllä riittäny meikkis "huonona" ilman surujakin. Olisin ihan kelvannu ilman surujakin, ainakin itelleni..

No vuorokausi on vaihtunu, yks murheelinen muistopäivä on takana..taas.. on kauheaa et on saanut elämäänsä tälläisiä muistopäiviä. Kuinka paljon suruttomampaa elämä oliskaan ilman näitä..

Kuolemasta on tullut erilainen mitä se joskus oli.. ennen oli elämä ja kuolema, joko tai.. nyt on elämä ja paikka tuolla jossain missä ollaan taas kaikki yhdessä.. On elämä ennen menetyksiä, elämä menetysten kanssa, kuin jokin välitila ja elämä siellä jossain.. Hulluja ajatuksia..

Ajattelisi kaikkien näiden kokemusten jälkeen minun tarvittsevan ainakin masennuslääkkeet ja unilääkkeet.. mutta kun ei tunnu siltä.. jos paskan ja hyvän laittaa vaakaan, niin se hyvä puoli on vieläkin, kaiken tämän jälkeen mitä moni ei koe koskaan elämässään, jälkeen se voittava puoli.

En jotenkin usko lääkkeisiin, vaikka hoitoalan ihminen olenkin ja minun pitäisi ainakin olla se joka tietää lääkkeiden vaikutuksen. MUtta ilo kuuluu iloita ja suru surra ja jatkaa elämää siihen jaetuilla korteilla. Jos kaiken turruttaa lääkkeillä niin mihin se suru katoaa? Se tulee esiin kun lääkkeitä yrittää lopettaa ja ollaan uudessa kuopassa. Ehkä olen ollut onnellisessa asemassa. On isäntä joka on jakanut surun, ymmärtänyt kyyneleet ja yhdessä kantanut osan taakasta. On ystävät joiden kanssa on saanut itkeä ja nauraa, soittaa aina kun tuntuu siltä.. On lapset ja koti.. Niin paljon asioita jotka voisivat olla huonomminkin. 

Vai omaanko vaan saman asenteen kuin angry bird pelin kehittäjä, aina on toivoa ja hyvää.. en nyt muista miten se tarkasti meni enkä jaksa Me Naiset lehteä tuolta kaivella mut suunnilleen tuonne päin. Virheistä ei rangaista ja elämästä koittaa nähdä sen positiivisen puolen paskankin keskellä..

Onhan mullakin niitä huonoja hetkiä, surua ja kyyneleitä, ikävää ja kaipausta, ajatuksia pikku enkeleistä ja mitäs jos.. mutta ainakin vielä tuntuu että kyllä tämä tästä..

Jotenkin tuo kuva kertoo niin paljon.. on suuri pimeys surun takia ja on ne muut elämän surut toisella puolen, mutta silti väliin jää valo, se toiveikkuuden ja elämän jatkuvuuden valo joka saa nuo pimeydet väistymään joskus..

 Nyt on ensimmäiset menkat takana kaiken tämän jälkeen. Elimistö on palannut siis normitilaansa ja elämä jatkuu. Tuntuu hyvältä, kun pitkän koettelemuksen jälkeen ollaan ns nollatilassa. 

Surusta.. sitä työtä on pitänyt tehdä hieman.. mun lapsiluku taitaa nyt olla tässä. En taida koskaan saada pidellä vauvaa, omaa sellaista sylissäni, en enää nuuskia sen ihanaa tuoksua.. On tullut aika luopua neidin pienistä vaatteista ja vauvan hoitotavaroista. 

En enää kestäisi sitä surua, jos yritettäisiin ja se päättyisi huonosti, en kestäisi sitä pelkoa jos lapsi kuolisi tai raskaus päättyisi johonkin katastrofiin. Nuo kolme ansaitsevat äidin, joka nauttii niistä ja uskaltaa elää arkea eikä ole kuin persuksiin ammuttu karhu koko ajan peläten ja henkisesti hajalla. On kauhea myöntää se itselle, että se on tässä, lapset on tehtynä. ajatus vaatii vielä työtä, mutta päätös taitaa olla oikea.

Isännän kanssa siitä juteltiin.. Olin lukenut kirjan jossa suhde päättyi siihen ettei nainen halunnut lapsia ja mies jollain kohtaa halusikin. Kerroin omalle ukolle ajatuksistani, siitä etten halua enää yrittää, siitä etten uskalla kun on niin paljon tullut lapsihaaveista surua. Sanoin vielä, että ainut syy minulle on yrittää, että jos sinä haluat lapsen joskus, sisaruksen pikku neidille. Ettet voi sanoa, että suhde meni siksi kun MINÄ yksin päätin lapsiluvun olevan tässä.. Asia on minulle tärkeä, koska parisuhde vanhempien tyttöjen isän kanssa päättyi siihen, että hän yksin päätti ettei enää lapsia. Se oli niin kova paikka monen muun syyn lisäksi ettei suhteesta tullut enää mitään. Siksi halusin tehdä isännälle selväksi että jos hän haluaa, niin voidaan yrittää, mutta minulle riittää tämäkin.

Nuo asiat on niin vaikeita, ettei niistä osaa edes kirjoittaa. ymmärrän exän ajatukset toisaalta.. Keskimmäisen neidin sairauden on, tai ainakin osan siitä on sanottu tulevan exältä, sen geeneistä ja se sanoi ettei halua tuottaa tuskaa yhdellekään lapselle enää koskaan, mikä johtuu hänen perimästään.. Toisaalta me elettiin parisuhteessa ja keskimmäisen neidin elämä on mun mielestä hyvää ja aika lähellä normaalia (joo.. lapsena se oli tietty pyörätuolissa välillä niveljuttujen takia yms kaikkea paskaa..) mut silti.. ehkä olisi voinut edes yhdessä tehdä päätöksiä lapsi-asiasta.. Siksi halusin isännälle tehdä selväksi, ettei se ole syy lopettaa suhdetta että MINÄ olisin yksin asian päättänyt. Rakastan sitä niin paljon, että jos se haluaa vielä yrittää niin mukana oon vaikken ite ehkä sitä haluaisikaan.

On ollut hyvä olla. Niin kauheiden asioiden jälkeen elämässä on kuitenkin valoa ja iloa. On pikku neiti juttuineen.. Tuo ilon ja hymyn tuoja jokaisen huulille.. Niin hölmöjä ja päättömiä on sen jutut väliinsä.. On kaksi ihanaa murkkua joihin on hyvät ja lämpöiset välit, murkut jotka hakee äitiä juttuseuraksi ja joiden kans on kivaa touhuta yhdessä ja pelailla lautapelejä.. On kohtuukelvollinen isäntä, jonka viereen on kiva mennä maate ja jonka kans ei pahemmin tarvi taistella vaan arki menee kivasti yhdessä kaikkee tehden. Koti on ihana vaikka vuokra onkin ja työ tuntuu kivalta.. Harrastukset ja ystävät.. 

Lisäksi oon saanu enkelilapsen, lapsen joka on opettanu mulle elämästä paljon, lapsen joka on muuttanut mut ihmisenä. Hautausmaalla kun kävin pikku neidin kanssa viime viikolla.. pikku neiti leikki puista pudonneissa lehdissä ja nauroi.. joo paikka vaan oli hautausmaa.. se teki tilanteesta jotenkin koomisen.. Hautausmaasta on tullut paikka.. niin iloon, suruun kuin muistoihin..

Päättää tältä iltaa ja poistuu isännän viereen, se tuolla tuntuu pyörivän ja selkeesti odottaa mua viereen  onkohan sillä jotain mielessä eukkonsa varalle yön pimeille tunneille..